keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Veriaurinko


Viime sunnuntaina navakka ja kuuma etelänpuoleinen tuuli puhalsi kuin jättikokoinen hiustenkuivaaja. Kulkiessaan pitkin Portugalia se yllytti pieniä palonalkuja roihuaviksi palomeriksi. Paikoin tuho on käsittämätön. Yli 40 kuollutta. Tuhoutuneita koteja, tehtaita, tuotantoeläintiloja, kokonaisia kyliä, metsiä. Tuhansia palomiehiä teki parhaansa hillitäkseen paloja, mutta heitä ei riittänyt joka paikkaan. Paloja oli samanaikaisesti satoja eri puolilla keskistä ja pohjoista Portugalia.

Kuvasin illansuussa kekäleenä hehkuvaa, veriappelsiinin väristä aurinkoa. Silloin en ollut vielä uutisista kuullut metsäpalojen laajuudesta ja uhrien määrästä eikä meillä päin tuntunut edes savun hajua. Ilmassa oli painostavaa ukkosta, ja odotimme pilvien repeävän ja valuttavan maahan kauan kaivattua vettä. Pilvet myllersivät taivaalla kuin hornankattilassa. Myöhemmin sain tietää, että seassa leijui sekä savua että ilmeisesti myös pölyä Saharasta. Ne kantautuivat Suomeen asti. Sama veriaurinko nähtiin sielläkin tiistaiaamuna.

Kauan kaivatut sateet saapuivat, mutta monen kannalta pari päivää liian myöhään.


Luonto toipuu palon jälkeen suhteellisen nopeasti. Maa alkaa vihertää muutamassa viikossa, mutta puiden kasvuun menee vuosia. Monet heristelevät syyttävää sormea eukalyptusmetsiköiden suuntaan, sillä ne kuivattavat maaperää. Uusia viljelmiä ei saakaan enää perustaa. Ihan yhtä lailla roihuaa kuitenkin alkuperäinen pinjamänty, kuivasta heinikosta puhumattakaan. Aluskasvillisuutta pitäisi raivata, mutta ei kaikilla metsänomistajilla ole siihen resursseja. Raivaamaton on meidänkin pieni metsäpalstamme vähän matkan päässä maatilalta. Se kasvaa eukalyptusta ja niiden lomassa hirvittävää piikkipensasta. En tiedä millä sitä pystyisi raivaamaan. Siitä ei pysty  katkomaan edes oksaa. Hedelmätarhalla olen nähnyt senkin, että kun jonkin paikan siistii rikkaruohoista, ei mene montaa päivää kun se rehottaa taas sakeassa kasvustossa. Kaikki kasvaa mikä vähän saa alleen multaa ja päälleen pienen kasteen sekä aurinkoa. Myrkytys olisi ainoa tapa hillitä ei-toivottuja kasveja. Se, tai kitkeä aamusta iltaan.

Ei tee mieli hyväksyä sitä, että metsäpalot kuuluvat portugalilaiseen kesään. Ei saisi olla niin, mutta pohjimmiltaan se on luonnonkatastrofi – ikävän usein ihmisen edesauttama – siinä missä tulvat, hurrikaanit ja maanjäristyksetkin. Kun sadetta ei saada moneen kuukauteen, on metsä tai maasto kuin jättimäinen tuluskukkaro. Lasinsiru, salamanisku, sammuttamaton tupakantumppi tai roskienpoltto kielloista huolimatta riittää laittamaan palonalun kytemään. Tuuli viskelee kipinöitä eikä katso minne. Niin, ja lisänä mellastavat vielä pyromaanit.


Näissä ja vähän muissakin mietteissä suuntaan huomenna Lissaboniin. Järjestämme perjantaina Bookshop Bivarissa pienen portviinillä maustetun dekkari-illan, joka on suunnattu alueella asuville ja siellä käyville suomalaisille. Kivaa nähdä vanhoja tuttuja ja toivottavasti myös uusia kasvoja. Ensi viikolla kerron miten ilta sujui. Ja sitten aloitan uuden kirjoitusprojektin, saatuani helmikuussa ilmestyvän kirjan pois käsistäni ja kustantajalle.  Päässä muhii nimittäin aihe, joka odottaa malttamattomana päivänvaloon pääsyä. 

perjantai 13. lokakuuta 2017

Kaikki kohdallaan


Kävimme maanantaina Vila Realissa. Se on sisämaassa, vuorten syleilyssä sijaitseva kaupunki, jonne vievä moottoritie kulkee vuorten rinteillä ja niiden läpi. Pisin tunneli on viisi kilometriä pitkä ja viivasuora. Maisemat reitin varrella olisivat varmasti olleet huikeat, jos jotain olisi nähnyt. Viime päivien lämpöaalto toi mukanaan jälleen kerran metsäpalot, ja ilma oli sakeana savusta.
Kotiin ajellessamme auton lämpömittari näytti parhaimmillaan 32 astetta. Sisällä autossa oli hiukan kuumempi. Pieni sauna. En suotta kysellyt miksei ilmastointi ollut päällä, sillä moottorin lämpötilan kanssa oli häikkää. Jäähdyttäjä oli vastikään vaihdettu Saabiin, mutta moottorin lämpömittari irtisanoi yhteistyösopimuksen. Kuumeneeko se vai eikö kuumene, mutisimme molemmat itseksemme matkan aikana.

Siinä hien puskiessa kaikista huokosista pohdin jälleen kerran, miten ihmisen keho on hyvin suunniteltu. Olen äimistellyt samaa aiemminkin, kirjoittaessani pakinoita jo edesmenneen voimayhtiön henkilöstölehteen. Yhä jaksaa hämmästyttää miten ihmiskehoa suunnitellut insinööri tai muu asiantuntija on osannut ottaa huomioon melkein kaiken. 

Otetaan esimerkiksi vaikka hikoilu. Ihmiskehon jäähdytysjärjestelmä alkaa pukata hikeä huokosista automaattisesti kun se havaitsee lämpötilan nousevan liian korkealle. Mahdollinen ilmavirta tehostaa jäähdyttävää vaikutusta. Ainoa, mistä ihmisen tarvitsee itse huolehtia on nestetankkaus, jolla korvataan kehosta poistuvaa nestettä. Kätevää. Paljon hankalampaa olisi jos meidän tarvitsisi läähättää kuten koirien. Kieli roikkuisi napaan asti. Kuvittele. Ei kovin esteettistä, eihän? 

Ihmisen päässäkin on kaikki elimet oikeilla paikoillaan. Aloitetaan nenästä, tuosta tutusta ulokkeesta, jota käytetään lähinnä hengittämiseen ja haistelemiseen, eskimot myös tervehtimiseen. Se on keskellä päätä. Sieraimet suuntautuvat alaspäin. Jos ne olisivat ylöspäin, pääsisi vesi sateella sisään. Ei kivaa. Myös niistämistä on hoksattu ajatella ihmistä suunniteltaessa. Kuvittelepa tilannetta, jossa nenä olisi ylösalaisin, ja niistät. Räkä roiskuisi silmille. Ei kivaa sekään.

Siihen, miksi ihmisellä silmät sijaitsevat pään etupuolella eivätkä esimerkiksi sivuilla, kuten vaikkapa kaloilla ja liskoilla, on varmasti jokin pätevä syy. Kätevämpää olisi, jos silmiä olisi joka puolella, mutta toimeen pitää tulla näillä kahdella mitä ollaan saatu. Korvien sijainti pään molemmin puolin on toki kuulemisen kannalta oleellinen, mutta korvilla on toinenkin tärkeä funktio. Niiden pitää kannatella silmälaseja. Ja niihin voi pistää kaikenlaisia killuttimia. 

Entä sitten suu, miten se pannaan? Sijainti nenän alapuolella ei flunssakaudella ole paras mahdollinen, mutta ei se otsassakaan voi olla. Lusikalta tipahtelevat sopanroiskeet olisivat silmissä. Ei kivaa. Suu on ehdottomasti yksi kehon tärkeimmistä elimistä. Sitä käytetään hengitettäessä, sillä syödään, maistetaan, puhutaan, huudetaan, lauletaan, suudellaan. Silti niin monelle sen käyttö on vaikeaa. Joko sitä ei saa auki silloin kuin pitäisi (ns. tuppisuu), tai sitä ei ymmärrä pitää kiinni silloin kun pitäisi (ns. suupaltti). Se päästelee karkuun sammakoita, mutta ei osaa lausua pieniä tärkeitä lauseita, kuten vaikka ”olet minulle rakas”. Suun käytön hallintaan menee ihmisikä eikä riitäkään. 

Jos siirrymme tarkastelussamme hieman alemmas, pääsemme käsiin. Niitä on yleensä kaksi ja ne sijaitsevat kehon molemmin puolin eivätkä esimerkiksi edessä ja takana. Näin näemme mitä käsillämme teemme ja pystymme myös muun muassa leikkaamaan itse kynnet ja lakkaamaan ne. Ken haluaa. Omilla käsillä ylettyy yleensä kehon joka paikkaan, paitsi harteikas Carlos, joka ei yllä rapsuttamaan yläselkäänsä keskeltä. Silloin kun sieltä kutittaa, minä riennän avuksi. Toisen selän rapsutus onkin sekä apinoilla että ihmisillä tärkeä perhesidettä vahvistava toimenpide.

Jatketaan vielä matkaa ja päädymme jalkoihin, sekä päästä että sydämestä katsottuna kehon äärimmäisiin osiin. Niiden tärkein tehtävä on kannatella ja liikuttaa meitä, siksi niitä onkin kaksi. Säilyy tasapaino. Mutta miksi säärten pitää olla niin pitkät? Sydän saa huhkia pumpatakseen verta kehon ääriin, ja silti ainakin minulla on aina varpaat jäässä. Toki pidemmillä koivilla matka etenee joutuisammin, jos on kiire. Eli jos pitää juosta karkuun karhua tai leijonaa tai jotain muuta nälkäistä petoa. Tai vihaista koiraa, jos olet postinjakaja.  

Tällaisia pieniä juttuja voi miettiä sen ansiosta, että pääkopassa on aivoiksi kutsuttu kapistus. Tässä tarinassa en kuitenkaan mene pintaa syvemmälle, joten jätetään sisuskalut toiseen pohdintaan. 

Kuvituksena kaikenlaista. 

maanantai 2. lokakuuta 2017

Vaalit


Makeita.

Seurasimme uutisointia Katalonian sunnuntaisista vaaleista epäuskon vallassa. Demokratia on usein abstrakti, tarpeeton käsite silloin kun se on itsestäänselvää. Vasta sitten kun siihen kajotaan, ymmärtää sen merkityksen.

Sunnuntaina käytiin vaaliuurnilla Portugalissakin ja huomattavasti rauhallisemmissa merkeissä. Parin viime viikon aikana käyty kunnalisvaalikampanja ei tosin ollut mitään hiljaista vaalimainosten jakelua kadunkulmissa. Ei ainakaan pikkukylällä, missä pääsystä kylän johtoon (Presidente de junta de freguesia) kamppaili kaksi veljestä, sattumoisin naapurin leskirouvan poikia. Kovaäänisillä varustetut autot partioivat kylän kaduilla pitkin päivää ja kailottivat asukkaille ilosanomaa uudesta muutoksesta ja uudesta elinvoimasta. ”Vai vai vai, o António vai ganhar!” vakuutti kylän ainoa laulajatähtönen rempseällä musiikilla Antónion voittavan. Ehdin saada sanoista selvää, sillä auto pysähtyi usein talomme kohdalla. Kyseinen vaaliehdokas kun asuu meitä vastapäätä.

Veljesten vaalimainokset autiotalon edessä. 
Naapurin leskirouvalle tilanne oli luonnollisesti hieman kiperä. Monet kyselivät häneltä kumpaa pojista hän aikoo äänestää. Kaikki jäivät ilman vastausta. Kun sitoutumattoman Antónion kannattajajoukko ajeli autokolonnalla katua pitkin, roikkui leskirouva ikkunassa heiluttelemassa sinistä lippua. Kun sosialistiveljen vastaava saattue teki ohimarssin puoli tuntia myöhemmin torvet töötäten, oli rouva vaihtanut pinkkiin lippuun. Yhden auton katolla heilui mikrofonin kanssa hemmo, joka vain ihmeen kaupalla pysyi siellä katolla eikä tippunut alas. Tööttäilyä, hurrausta, karnevaalimaista menoa! 

Olimme yhtenä iltana syömässä illallista, kun olohuoneen ikkunaan koputettiin rivakasti. Säikähdimme Carlosin kanssa, molemmille singahti heti mieleen parin aamun takainen herätys, kun joku tuli kertomaan että pari lehmäämme oli lähtenyt laitumelta omin luvin aamukävelylle. Aterimet tipahtivat lautaselle kun Carlos säntäsi ikkunaan. Joku tuuppasi hänelle kouraan vaalimainoksen ja lippiksen.

Huh mikä helpotus.

Viininkorjuun jälkeen. 
Toissalauantaina naapurimme António järjesti kylälle mahtavat juhlat; tarjolla oli grillattua possua ja caldo verde -keittoa, olut ja viini virtasi. Juhlimista tahdisti samainen vaalihitin tehnyt laulajatähtönen kahden tanssitytön kera. Väki söi, joi ja tanssi. Seurasimme tapahtumia, ja huomasin ajatusteni jotenkin urautuneen. Oli karkaileva pikkupoika, yksinään tanssiva nainen joka hädin tuskin pysyi pystyssä, mutta viinimukista ei läikkynyt pisaraakaan, sinne tänne säntäilevä vaaliehdokas ja keittiössä hääräävä vaimo, kepin kanssa kulkeva vanhempi herrasmies, vaaliehdokkaan äiti ja se laulajatähtönen kahden tanssityttönsä kera, lämmin syyskuinen yö ja tähtikirkas taivas.

Aivan oiva lähtöasetelma dekkarille. Pitäisi vaan päättää kuka hoitelee kenet päiviltä ja miksi. Huh. Pitäisiköhän välillä kirjoittaa vaikka jokin rakkaustarina? 

Olisin saanut itsekin äänestää näissä vaaleissa, jos olisin ymmärtänyt rekisteröityä kunnantalolla ajoissa. Se jäi tekemättä, joten neljän vuoden kuluttua uusi yritys.

Sitä en sitten tiedä, miksi joka kylälläkin pitää olla omat hallintoelimensä ja "presidenttinsä". 

Niin, voittiko António? Ei. Hän hävisi veljelleen 11 äänellä. Neljän vuoden kuluttua uusi yritys siis hänelläkin. 

Kylän laitamilla.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Jokaiselle jotakin


Vietimme keskiviikkona tuplajuhlaa. Täytin vuosia ja allekirjoitin Myllylahden kanssa kustannussopimuksen uudesta dekkarista. Se ilmestyy alkuvuodesta 2018. Tammikuun lopulla aloitettu käsikirjoitus on viime silausta vaille valmis. Kansikin on jo suunniteltu. On huimaa saada uusi kirja ulos niin pian ensimmäisen jälkeen. Töitä sen eteen on toki saanut tehdä, mutta enhän minä niitä pelkää.

Kävin aiemmin päivällä Vilassa maksamassa sotumaksun ja kävelemässä hiukan rannalla, sillä välin Carlos oli käynyt hakemassa herkkuja; alkuruuaksi kokonaisia katkarapuja, maksapatéta, savulohta, pääruuaksi kunnon pihvilihaa. Jälkkäriksi tekaisin suklaatäytekakun. Harvoin meillä herkutellaan tällä tavalla. Tai no, herkutellaanhan meillä joka päivä, mutta paljon huokeammilla ja arkisemmilla ruuilla. Eilen syötiin grillattua tuoremakkaraa, perunamuusia ja salaattia, jälkiruuaksi suklaakakkua. Ei hyvän ruuan tarvitse maksaa paljoa. Tarjouksessa oli makkarat. 

Keskiviikkona oli myös Ilta-Sanomissa haastatteluni, joka oli jatkoa pari vuotta sitten tehdylle downshifting-teemaiselle jutulle. En tiedä täyttääkö Irtiottoni varsinaisen leppoistamisen kriteerejä, välillä päivistä on leppoisuus kaukana, se rantakävelykin oli vasta toinen tänä vuonna. Edellinen oli lauantaina kun kävimme ottamassa kuvia juttua varten ja vähän muutenkin.

Carlosin alkaessa valmistelemaan illallista lukaisin pikaisesti jutun saamia kommentteja. Tiedän, ei pitäisi, sillä kuten arvasinkin, siellä oli kaikenlaista omituista väittämää. Paljon oli toki myös kannustavia kommentteja, mutta kumma miten ne ilkeät lauseet tarttuivat tehokkaammin mieleen. Meinasi mennä ilta pilalle. Mutta ei mennyt. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Vilaisin loput kommentit torstaina ja sain tietää seuraavaa: olen löytänyt itselleni rikkaan avomiehen, joka joutuu tekemään töitä tuplasti enemmän elättääkseen minut jotta voin näperrellä pikku juttuja. Kuulostaa ihan kivalta. Jos se olisi totta. Ei vaan ole.

Ulkomaille muuttaneihin tunnuttiin suhtautuvan karsaasti – paitsi ne, jotka olivat jo muuttaneet tai sellaisesta vielä haaveilivat. Ihan kuin olisi kansalaisvelvollisuus asua syntysijoillaan koko elämänsä. Saahan niin toki tehdä jos haluaa. Ulkomaillekin saa muuttaa jos mieli tekee. Suomi on vapaa maa, ei 338 424 neliökilometrin kokoinen vankila. Ja siellä on myös mielipiteenvapaus, kuten on uskoakseni Portugalissakin. Minun mielestäni sellaiset ihmiset, jotka harrastavat netissä vihakirjoituksia, esittävät perättömiä väitteitä tai lietsovat rasismia anonyymiyden suojista, voisivat ottaa kätöseensä jonkin hyvän kirjan ja avartaa maailmankatsomustaan lukemalla. 

Juttuun pääset tästä linkistä

Jotain olen oppinut Irtioton myötä. Olen oppinut päästämään irti siitä noidankehästä, johon negatiivinen ajattelu helposti syöksee ihmisen. En enää vatvo ja märehdi ikäviä asioita, kuten joskus ennen tein ihan luvattoman paljon. Pienet vastoinkäymiset kasvoivat kohtuuttoman kokoisiksi, elämää rajoittaviksi järkäleiksi. Negatiivisuudessa on jotain koukuttavaa. Aivan varmasti se synnyttää aivoissa samaa tai vastaavanlaista mielihyvähormonia kuin positiivisetkin tuntemukset ja kokemukset. Negatiivisuus on mahtavaa polttoainetta katkeruudelle ja siitä saa huippuhyvät kicksit, mutta pidemmän päälle se myrkyttää mielen ja ympäristön. Katkeruus valtaa elämässä leijonanosan.


Yhä joskus ajatukset ovat lipsahtaa samoille urille, mutta kiskon ne sieltä pois vaikka väkisin. Edes minun elämässä ei kaikki suju toiveiden mukaan enkä leijaile jatkuvassa ihanassa hurmostilassa. Välillä ottaa päähän, joskus isot, joskus pienet asiat. Olen opetellut olemaan välittämättä niistä, vaipumatta pahan mielen upottavaan suohon. Joiltakin se onnistuu luonnostaan, toisten on opeteltava. Ajatukset voi suunnata hyviin asioihin elämässä ja siten muodostaa myönteisen kehän: positiivinen ajattelu synnyttää positiivisia tuntemuksia ja positiiviset tuntemukset positiivisia tekoja ja positiiviset teot positiivisia ajatuksia ja niin edelleen. Ei, tämä ei ole minun itseni keksimä ajatusmalli. Se esitettiin jollain sihteerikurssilla vuosikymmeniä sitten. Minusta sitä voisi opettaa ihan koulussakin.

Ja jos ei positiivinen ajattelu auta, niin sitten voi syödä jotain hyvää ruokaa.

Päivät lyhenevät kovaa vauhtia Portugalissakin. Syyskuu on täällä pohjoisessa kulunut viileän tuulen saattelemana. Sadetta on saatu olemattoman vähän, silti aamuisin on usein ollut usvaista ja kosteaa. Henkinen valmistautuminen talveen alkaa. Tänään loppuu kesä ja alkaa syksy, kalenterin mukaan. Syksy ei ole yhtään pahaa aikaa, ei Suomessa, eikä Portugalissa. Otetaan mallia rannalla olevista ihmisistä: pysähdytään hetkeksi ja nautitaan siitä hyvästä mitä elämä meille antaa. Kyllä sillä on takataskussaan jokaiselle jotakin. 


torstai 14. syyskuuta 2017

Höpötän, siis olen.

Varsinaiset hainhampaat rouskuttavat maissia. 

Yksi vuoden kohokohdista tuli ajankohtaiseksi tällä viikolla, ja olin sitä jo odottanutkin valmiina lähtökuopissa. Lähipeltojen maissia alettiin nimittäin niittää tiistaina ja työ saatiin päätökseen keskiviikkona. Hirviömäinen puimuri puski kortta poikki ja palasiksi vierellään traktorikavalkadi, joka keräsi silpun talteen lypsykarjan ruuaksi.

Mitä hehkuttamista siinä minulla sitten on? No, puimurin hampaista putoaa aina maissitähkiä maahan. Ne ovat iloisten ja vapaiden kanojen herkkua. Minulle taas on herkkua kaikenlainen luonnon antimien keräily ja sadonkorjuu. Varsinkin kun ei ole itse tarvinnut tehdä muuta asian eteen kuin seurata kesän mittaan sadon kasvamista.

Osa menee ohi. 

Sadonkorjuuväen lähtiessä lounastauolle ryntäsin ison kauppakassin kanssa pellolle. En ollut edes ensimmäinen siellä. Kuljin pitkin pellonlaitaa ja kassi tuli aika pian täyteen. Piti lähteä tyhjentämään se. Se repesi. Caramba ja pari muuta painavaa sanaa. Kiskaisin kassin syliini ja lähdin hoippumaan rinnettä alas pellonlaidalle. Lasti oli kuitenkin liian painava, voimat ehtyivät.

Maissi maistuu myös koirille. 

Ihmettelen vaan, miten viime kesänä jaksoin kerätä päivän aikana maissit ja kuskata ne säkeissä kotiin asti – ylämäkeen. Iän myötä on kai alkanut alamäki fyysisen kunnon suhteen. Ehkä hiljattain havaittu pieni häikkä sydämessä vaikuttaa asiaan. 

Puimurin saatua pelloista ensimmäisen putsatuksi palasin apajille. En ollut ainoa. Yksi naapurin leskirouvan seitsemästä pojasta kierteli pellolla poikansa kanssa. Vaihdoimme maissikuulumiset: vähän on tähkiä tänä vuonna, kaksi vuotta sitten on valtavan paljon (silloinhan vein niitä säkkikaupalla naapurin leskirouvallekin), onneksi meillä on vain kolme kanaa (epäselväksi jäi kuinka monta heillä), kyllä tämä kunnolle tekee hyvää jne. Ihan sellaista perustavallista höpöttelyä. Mies poikineen suuntasi pellon ylälaitaan, minä pysyttelin lähellä omia laitumia.

Tähkiä oli tosiaan vähän, keräsin sen mitä löysin ja jätin pellonlaitaan haettavaksi traktorilla. Menin kotiin lepäämään ja taisin torkahtaa. 

Eilen aamulla yritin nousta aikaisin mutta en pystynyt. Siinä vaiheessa kun vihdoin pääsin pellolle eli ennen yhdeksää, oli naapurustossa asuva nuorukainen käynyt jo paikat läpi ja hän oli poistumassa paikalta kärryjen kanssa. Pellolle jäi vielä vanhempi nainen, joka keräili tähkiä esiliinan liepeeseen. Mies oli lähtenyt viemään säkkiä kaukana olevalle autolle. Nainen kiljaisi hänen peräänsä korkealta ja kovaa "OOOOIIIII!!!!" niin että pieni laakso kaikui ja raikui. Miestä ei silti näkynyt, ei kuulunut. Ryhdyimme totta kai juttusille kun pellolla tuli vastaan tuntematon ihminen. Vaihdoimme kuulumiset: heikosti on tähkiä tänä vuonna, kaksi vuotta sitten oli niiiiin valtavasti, tämä on erinomaista kuntoilua, kerroimme tärkeää informaatiota itse kunkin kanojen lukumäärästä, ”te olette ulkomaalainen”, nainen totesi, jatkoimme jutustelua ja päämäärättömältä vaikuttavaa harhailua ruo´ontynkärivistöjen välissä yrittäen olla hyökkäämättä saman tähkän perään.

Kurkistelija maissipellossa. Kuva sunnuntailta. 
Siirryin seuraavalle pellolle. Pian vastaan tuli minua hiukan vanhempi pariskunta, miehellä muhkeat mursuviikset ja rouvalla päässä huivi. Oli jälleen syytä vaihtaa kuulumiset, arvaatte varmaan jo miten se meni: kovin on vähän tähkiä tänä vuonna, kaksi vuotta sitten oli paljon enemmän, meillä on onneksi vain kolme (pariskunnalla neljä) kanaa, tämä käy kyllä hyvästä liikunnasta ja mikäs tässä on tällaisella ilmalla käyskennellä pellolla. Aurinko paistoi heleältä taivaalta.

Jälkeenpäin muistin, että juttelin samaisen pariskunnan kanssa viime vuonna samoissa puitteissa. Ja ensi vuonna varmaan palataan taas asiaan.

Kun elää tällaisessa höpöttelykulttuurissa, jatkaa samaa rataa Suomessakin käydessä. Olen menettänyt melkein kaikki estot ryhtyä juttusille vieraiden kanssa ja joskus joudun hampaat irvessä pidättelemään itseäni sillä tiedän hyvin, että omituisia höpöttelijöitä katsotaan toisinaan hiukan karsaasti. Portugalissa on kuitenkin melkein parasta, että voi kanssaelää, conviver, vieraidenkin ihmisten kanssa edes sen hetken verran, eikä kukaan pidä ulkomaalaista höpöttäjää mitenkään omituisena.

Kanatkin saivat talveksi ruokaa. 

Catch of the day, päivän saalis. 

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Vastapaino

”Juoksu on vastapainoa työlle”, kirjoitti maratoneja juokseva serkkuni hiljattain viestissään. Se jäi kolkuttamaan päähän. Vastapaino. Keinulaudalla paino tarvitsee vastapainoa ja päinvastoin, ilman painoa vastapainosta tulisi paino ja keinulauta keikahtaisi toiseen laitaan. Hmmm.

Ihmisellä, jonka perustarpeet on tyydytetty, on taipumus hakea elämäänsä tasapainoa, sitä, että keinulaudan molemmissa päissä on saman verran painoa. Jos ei ymmärrä tehdä niin, sairastuu aika varmasti ennen pitkää. Paino vetää pinnan alle, vastapaino nostaa pinnalle. Vastaavasti: kun käyttää energiaa johonkin, täytyy sen seurauksena ladata akkuja. Muuten loppuu virta. Yksinkertaista. 

Monella työssä käyvällä tasapaino on hukassa, painoa on enemmän kuin vastapainoa. Arkinen tekeminen vie helposti enemmän energiaa kuin mitä ehtii vapaa-ajalla ladata akkuhinsa. Onko silloin liian kuormittavassa työssä? Todennäköisesti on, mutta se on mitä yhteiskunta ja yrityselämä kaikkine tulosvaatimuksineen niskaan nakkaa. Jos yksi ihminen ei veny asetettuihin vaatimuksiin, löytyy jonosta seuraava joka on enemmän kuin halukas yrittämään. Missä on inhimillisyys? Ei  missään. Korkeintaan paikassa nimeltä Utopia.

Ei tietenkään kaikissa työpaikoissa revitä työntekijän selkänahasta sitkeitä riekaleita. Olin jopa kerran sellaisessa työpaikassa, missä normipäivänä oli leppoisa tahti ja kahvitauko kaksi kertaa päivässä. Olin silloin alle kolmekymppinen ja riittävän naiivi luullakseni osastosihteerin paikkaa eläkeviraksi.

Sitä kesti viisi vuotta. Kyseistä yhtiötä ei ole ollut olemassa enää pitkään aikaan. Se pilkottiin ja myytiin palasina, työntekijät viskottiin palasten mukana sinne, tänne. Olin viimeisten lähtijöiden joukossa toimitusjohtajan kanssa. Pakkasin yhtiön 75-vuotisen historian laatikoihin ja lähetin Elinkeinoelämän arkistoon. Sinne ne lienevät hautautuneet pölykerrosten alle. Ei ketään enää kiinnosta vanhakantainen voimayhtiö. 

Prosessia kutsuttiin varmaan kehitykseksi. Sähkömarkkinoiden vapautumiseksi. Omistajat pistivät firman lihoiksi.

Sen jälkeen on keksitty ulkoistukset. En pysty kirjoittamaan niistä ilman niskavillojen pörhentelyä, joten jätetään se toiseen kertaan. 

Mutta se vastapaino. Ja tasapaino. Nyt näen, että lähdin viimeisimmästä työpaikastani koska ne molemmat puuttuivat. Painoa oli liikaa, se veti minua pinnan alle, ja sitä oli jatkunut liian pitkään. Pyrin hankkimaan vastapainoa käsitöillä, matkoilla, sienestyksellä ja muulla mukavalla, mutta se ei riittänyt. En jaksanut. Tai en enää vain halunnut. Lopetin ennen kuin se elämä olisi lopettanut minut. Tiedän, olen pahuksen onnekas kun oli mahdollisuus ja rohkeutta tehdä muita ratkaisuja. Ei kaikilla ole. 

Miten on nyt, kun painoa ei pitäisi olla? Irtiotonhan luulisi olevan hillitöntä irrottelua ja silkkaa vastapainoa. Onko elämän herkkä keinulauta keikahtanut vastakkaiseen suuntaan ja vastapainosta tullut paino?

Tavallaan. Niin sanotusti tuottavassa iässä oleva kokee helposti, että on pakko tuottaa jotain, vaikkei taloudellisia paineita siihen välttämättä olisikaan. Tosin nykymaailmassa mihinkään ei voi luottaa, ei laskea senkään varaan että pankissa olevat varat olisivat turvassa ja tallessa ja että ne ylipäätänsä riittävät niin pitkälle kuin toivoisi. Pitää siis tehdä jotain, tuottaa jotain. Jos sana "tuottaa" kolahtaa businessmaailman taakse jättäneen arvoja vastaan, niin kutsutaan sitä sitten vaikka itsensä toteuttamiseksi tulonmuodostuksen toivossa. Pitää luoda jotain. Luova tekeminenhän on mitä parasta vastapainoa ei-luovalle työlle. Sitten kun luovasta tekemisestä tekee itselleen työtä, tarvitseekin jo sen vastapainoksi toisenlaista tekemistä. Konkreettista käsillä työskentelemistä. Vaikka lannan lapioimista. Heinän niittoa käsin sirpillä. Rikkaruohojen raivausta. Sellaista, mikä jollekulle on työtä, on toiselle ah niin hyvää tekevää vastapainoa. 

Olen palannut takaisin siihen mistä lähdin: tuntikausia koneen naputtelua ja sen jälkeen vastapainoksi muuta tekemistä. Ero entiseen on siinä, että nyt kaikki on kutakuinkin tasapainossa ja omassa hallinnassa. Ei komenna kukaan. Kaikkein vähiten herätyskello. 

Ihmisellä, jonka perustarpeet on tyydytetty, on luontainen tarve hakea elämäänsä tasapainoa, painolle vastapainoa ja vastapainolle painoa. Elämän kiikkerä keinulauta vaappuu ja vavahtelee, hakee asentoaan, asettuu sijoilleen. 

Vastapainon hakeminen työelämälle ei ole kaikille itsestään selvää. Työ antaa niin paljon, on niin haastavaa, kehittävää, mielenkiintoista, hauskaa. Silti se kuluttaa energiaa, pikkuhiljaa, salakavalasti. Jollei ymmärrä hakea vastapainoa ja ladata akkuja, on ennen pitkää uuvuksissa. Ihminen ei ole kone. Meillä ei ole koneistoa, rattaita, joihin voisi ruikkia voiteluöljyä kitkan ja kitinän lopettamiseksi. Siihen tarvitaan vastapainoa.

Toitotan aina niitä pieniä onnen hetkiä. Pieniä onnistumisia. Mielekästä tai miksei yhtä hyvin täysin pöhköä tekemistä. Lepoa ja rentoutumista. Hyvästä seurasta nauttimista. Urheilua ja liikuntaa. Jotain mikä saa hymyn huulille. Jokaisella on oma tapansa tai niiden yhdistelmä vastapainon hankkimiseksi. Totta kai keikahduksia suuntaan ja toiseen tapahtuu, se on elämän normaalia aaltoliikettä. Ilman niitä elämä olisi tylsää ja tasapaksua. Pelkkä vastapaino tekisi elämästä sietämättömän kevyttä, aiheuttaisi hillittömän endorfiinimyrskyn, niin että sinkoutuisimme maata kiertävälle radalle ja silloin voisi jo hyvällä syyllä sanoa, että jalat eivät ole maassa.

Toisaalta, pitäisikö niiden ollakaan...? Hmmm.


Kuvissa kyllästyneen oloinen kirkonmies ja hymyileviä ihmisiä Tampicon kaupungissa Meksikossa, ujonpuoleisen henkilökuvaajan paratiisissa. Ihmiset suorastaan pyytävät tulla kuvatuiksi. Lisää kuvia ja matkakertomusta neljän vuoden takaa löytyy täältä.



maanantai 28. elokuuta 2017

Superviikonloppu ja Dream Team

Alan hiljalleen laskeutua takaisin maanpinnalle reilu viikko sitten pidettyjen kirjajulkkareiden jälkeen. Suomeentulomatkan koettelemusten jälkeen herra Murphy hellitti otettaan, ja kemut sujuivat mainiosti. Paikalla oli sukua, ystäviä ja muita mukavia ihmisiä, lämmin kiitos kaikille paikan päälle saapuneille! Tilaisuuden aloitti sympaattinen trubaduuri Chrisu Österberg tunnelmallisella kappaleellaan Um chã preto, se faz favor. Pidin pienen puheen, jossa osoittelin sormella ”syyllisiä”, rikosromaanista kun on kyse. Dekkarin kirjoittaminen kun ei ollut alun perin oma ideani, vaan siihen suorastaan yllytettiin ja ”syyllinen” tähän löytyi paikan päältä. 

Kustantaja Myllylahden Niina Within puheen jälkeen tein sen mitä kirjailijat vastaavissa tilaisuuksissa käsittääkseni tekevät: istuuduin pöydän ääreen ja aloin signeerata kirjoja melkein kirjaimellisesti salamavalojen räiskeessä – tosin juhlapaikka, Hietsun Paviljonki, oli niin valoisa, etteivät kännykkäkamerat tarvinneet salamavaloa. Mutta räpsyivät kovasti kuitenkin. Kyllä siinä väkisinkin alkoi tuntea itsensä ihan oikeaksi kirjailijaksi. Siinä kynän sauhutessa seurasin ilolla miten toisilleen tuntemattomat ihmiset ryhtyivät juttusille – portugalilaiseen tapaan, vaikka suomalaisia suurin osa olikin. Laskujeni mukaan paikalla oli kuutta eri kansallisuutta, mutta ei yhtään portugalilaista, ikävä kyllä ei edes Carlosia. Emme voi matkustaa samaan aikaan, jonkun täytyy pitää kotona huolta kaikesta. 

Tarjolla oli pientä suolapalaa portugalilaisittain sekä sangriaa ja sitruunajuoma limonadaa sekä aivan syntisen ihanaa ystäväni Any Gonzalezin tekemää passionhedelmäjuustokakkua. Any on kakkutaituri! Kemujen valmistelut tehtiin omin ja tukijoukkojen voimin. Yksin en olisi pystynyt ja valmiina ostettuun ei olisi kukkaro venynyt. 

Julkkareiden päätyttyä oli kiirus raivata paikka, sillä tilan seuraavaksi varannut porukka alkoi aika pian kannella omia tavaroitaan sisään. Olin ihan pyörällä päästä enkä ehtinyt itse edes miettiä mihin ryhtyä, kun tukijoukot – perhettä, sukulaisia ja ystäviä – olivat jo korjaamassa loppuruokia pöydästä, putsaamassa lattiaa, viemässä roskia ja pakkaamassa tavaroita autoihin. Puolessa tunnissa kaikki oli hoidettu. Varsinainen Dream Team, jättikokoinen kiitos teille!

Voin hyvillä mielin todeta, että silloin kun on hyvä syy juhlia, on syytä juhlia, ja talkoovoimin syntyy ikimuistoisimmat juhlat.

Superviikonloppua pohjusti edellisenä iltana ollut tapaaminen lapsuusajan naapureiden kanssa. Paikalle porvoolaiseen ravintolaan oli saapunut kaksitoista samalla kadulla 70-80 -luvuilla asunutta ”kakaraa”. Alue oli sille ajalle tyypillistä vastarakennettua omakotitaloaluetta, missä asui melkein pelkästään lapsiperheitä. Suurinta osaa "kakaroista" en olisi nyt enää tunnistanut jos olisi kadulla tullut vastaan, mutta esittäydyttyämme uudemman kerran juttu luisti ja nauru kaikui kun muistelimme menneitä ja vaihdoimme kuulumisia. Oli hurjan kiva nähdä vuosikymmenten jälkeen, tuntui kuin vuodet olisivat rapisseet pois hartioilta. Lisää tällaista herkkua!

Taidemaalari Maiju Talvitie esitteli Porvoon kirjastossa esillä olevaa, kantaa ottavaa näyttelyään.
Superviikonlopun jälkeiseen viikkoon mahtui paljon mukavia tapaamisia, muun muassa käynti Porvoon kirjastossa katsomassa Maiju Talvitien Itsenäisyyden vuosikymmenet pastissein -näyttelyä, joka liittyy Suomi100-juhlallisuuksiin. Kannattaa käydä katsomassa ajatuksia herättävä näyttely, se on esillä 2.9. saakka. Porvoo on taiteilijoiden kaupunki!

Suomalainen syö jätskinsä ulkona vaikka vesisateessa. 
Yksi koko reissun monesta  kohokohdasta oli retki sienipaikalleni Sipooseen. En ole koskaan lähtenyt siitä metsästä tyhjin käsin pois. Koriin on yleensä kertynyt herkkutatteja, mustatorvisieniä, kantarelleja, karvarouskuja... Nyt kantarellit helottivat kaadetun kuusikon seassa jo kaukaa ja niitä oli p-a-l-j-o-n. ”Iiik!” kiljaisin minä. Lisää löytyi metsänreunasta. Sienestämisessä löytämisen riemu on melkeinpä parempaa herkkua kuin saaliin syöminen.


Nyt olen palannut kotiin Portugaliin ja yritän totutella arkeen, tekemistä on paljon ja hiukan vaikea päättää mistä päästä lähtisi sumaa purkamaan. Sää on melkein yhtä sumuinen kuin lähtiessäni Suomeen kaksi viikkoa sitten, joten ainakin puunaus ja pyykkäys saavat odottaa parempia ilmoja. Kirjoitusprojektit jatkuvat, uuden dekkarin lisäksi tekeillä on muutakin. Koirat kiljuvat huomiota ja Carloskin on tainnut kaivata seuraa. Viikunasato on kypsymässä ja tätä kirjoittaessa on ensimmäinen satsi viikuna-portviini-hunajahilloa muhimassa kattilassa.  

Jännityksellä vaan odottelen, millaista palautetta kirjasta alkaa tipahdella... apuuuuuva! 

torstai 17. elokuuta 2017

Rakas herra Murphy

Kirjoitan Teille, sillä minun on pakko tunnustaa, että tähän asti olen pitänyt Teitä urbaanina legendana ja taruolentona, jonka nimiin pistetään kaikenmaailman vastoinkäymiset. Nyt olen saanut oppia, että olette oikeasti ollut olemassa ja että kehittämäänne lakia voi soveltaa monin eri tavoin.  

Kaikki alkoi siitä, kun maanantaiaamuna kotiseuduillani Portugalissa vallitsi sakea sumu. Sellainen, missä ilma tihkuu kaikkeen kiinni tarraavaa kosteutta. Olin lähdössä illansuussa matkalle, ja viimeiset pyykit oli tarkoitus pestä aamulla siinä uskossa, että vallitsee se sama liki 30 asteen lämpötila kuin edeltävinä päivinä. Jos olette joskus käynyt Pohjois-Portugalissa, herra Murphy, tiedätte, ettei siellä kuivata mitään silloin kun on sumua. Minun olisi pitänyt pestä pyykit jo sunnuntaina vaikka olikin lepopäivä.

Sain kuitenkin runsaat tavarani pakattua ja pääsin lähtemään hyvissä ajoin kohti Porton lentokenttää. Pian jouduimme toteamaan, että liikenne maantiellä oli aivan tukossa onnettomuuden vuoksi. Hetken aikaa jonon hännillä roikuttuamme ikänsä niillä seuduilla asunut puolisoni muisti pienen sivutien, jota pitkin pääsimme ohittamaan sumppukohdan. Jättäessäni kentällä matkalaukkua ruumaan vietäväksi tapahtui toista kertaa eläissäni se, että myös käsimatkatavara punnittiin. Molemmilla kerroilla ylipainoa oli. Olisi ehkä pitänyt pakata ne sangriaa varten varatut appelsiinit käsilaukkuun. 

Päästyäni turvatarkastuksen läpi sain todeta, että lentoni Lissaboniin tulisi lähtemään tunnin myöhässä. Ei vielä hätää, jäisi silti tunti aikaa ehtiä jatkolennolle kohti Helsinkiä, jonne oli määrä saapua aamukuudelta tiistaina. Kävin syömässä pienen pastasalaatin että jaksaisin seuraavaan lentoon saakka. Tilanne kuitenkin muuttui pian ja lopulta lähtöportilla minulle ilmoitettiin, etten ehtisi jatkolennolle vaan minun pitäisi jäädä yöksi Lissaboniin. Kotiin en voisi palata yöksi, sillä sumun ennustettiin jatkuvan. Olisi sittenkin pitänyt varata tuntia aiempi lento Lissaboniin. Sekin lähti myöhässä, mutta sillä olisi sentään ehtinyt jatkolennolle.

En sen tarkemmin vaivaa Teitä sillä kaaoksella, joka Lissabonissa lentokentän transfer-palvelussa vallitsi, enkä sillä satojen ihmisten jonolla, joka kiemurteli laukkujensa kanssa etelän leudossa yössä kohti taksikyytiä. Pääsin lentoyhtiön järjestämään hotelliin ”in-the-middle-of-nowhere” yhden aikoihin yöllä. Oli nälkä ja jano ja ja väsy ja ravintola luonnollisesti kiinni. Vastaanoton sympaattinen vanha herrasmies haki minulle aamiaispaketin, säälistä varmaan. Söin yöpalaksi jugurttia. Menin nukkumaan ja ehdin nukkua melkein kolme tuntia ennen herätystä. En voinut käydä virkistävässä suihkussa, sillä matkalaukun jäätyä kentälle odottamaan aamulentoa, ei minulla ollut muassani juuri muuta kuin hammasharja. Nainen tarvitsee kaikenlaisia tarvikkeita siistiytyäkseen, herra Murphy. Esimerkiksi hiusharjan.

Valmistautuessani nousemaan nuhjuisena Lissabonista Brysseliin menevään koneeseen minulle ilmoitettiin, että käsimatkatavara täytyy laittaa ruumaan. Että se ei muka mahdu matkatavaralokeroon. Kyllä se mahtuu. Olen matkustanut sen kanssa kymmeniä kertoja, herra Murphy. Laukku vain näyttää pullealta, mutta oikeasti se on solakka, ihan oikeasti on. Ei silti auttanut muu kuin kaivaa laukusta arvotavarat; kannettava tietokone, järjestelmäkamera ja kaulakoru ja pakata ne mukanani olleeseen kukikkaaseen kauppakassiin. Olisi pitänyt pakata mukaan myös muuta tarpeellista, kuten lääkkeet ja toilettitarvikkeet. Jälkimmäisistä edes se hammasharja.

Vielä lentokoneen ovella varmistin henkilökunnalta, että laukku varmasti kulkee Helsinkiin asti. Toki. Ei vaan tullut tarkistettua että milloin.

Sitten kaikki sujui vähän aikaa ihan hyvin. Lennot eivät kulkeneet aikataulussa mutta pääsin kuitenkin Helsinkiin, missä alahuuli väpättäen seurasin kun samalla lennolla tulleet poimivat matkatavarahihnalta laukkujaan, myös Lissabonista asti tulleet. Kumpaakaan minun laukkuani ei näkynyt.

Vasta tehdessäni katoamisilmoitusta tajusin, että lääkkeet olivat jääneet käsimatkatavaraan joka oli nyt siis ties missä, varmaan Brysselissä. Minulla on eteisvärinätaipumus, herra Murphy. Ilman lääkitystä sydämeni heittäytyy holtittomaksi. Se tuntuu siltä kuin joku pitäisi sitä nyrkkeilysäkkinään. Minulla oli käsilaukussa illan lääkeannos ja laskeskelin, että pärjään kyllä seuraavaan iltaan saakka. Toivottavasti. Valvominen laukaisee joskus kohtauksen lääkityksestä huolimatta, ja minähän olin tosiaan valvonut.


Matkatavarat löytyivät ja tuotiin seuraavana päivänä. Aloin purkaa tuomisia ja huomasin, että Suomessa käyttämäni puhelimen laturi oli kadonnut käsimatkatavarasta. Tavarat oli tutkittu, sillä lääkepakkaukset ja Toblerone-pötkö oli revitty auki. Onneksi lääkkeitä ei oltu takavarikoitu, tuumin siinä sydän tykyttäen, eihän niissä ollut mitään kiinni lätkäistyä reseptitarraa kuten Suomessa on tapana laittaa. Vanhan nokialaisen laturi oli kuitenkin kelvannut tai jäänyt laittamatta takaisin laukkuun. Ei, kadonneiden matkatavaroiden asiakaspalvelusta ei ollut mitään apua, herra Murphy. He tekivät vain vahinkoilmoituksen ja voin hakea korvausta viisi vuotta vanhasta laturista jota tarvitsisin juuri tässä ja nyt heti. Virta on käymässä vähiin ja joudun soittelemaan lainapuhelimella.

Tokihan asioilla on taipumus aina järjestyä, vaikka usko siihen oli horjahtaa kun kirjanjulkistustilaisuuteeni soittamaan tulossa ollut pianisti perui tulonsa, koska joutui oikeisiin töihinsä, musikaalin ylimääräisiin harjoituksiin. Ensi-ilta koittaa kohta. Onnenkantamoisia osuu joskus kuitenkin minunkin kohdalleni, herra Murphy, ja tällä kertaa näytän Teidän laillenne pitkää nenää: tilaisuuteen tulossa oleva ystävä lupautui esiintymään kemujen alussa. Hän olisi joka tapauksessa liikkeellä kitaransa kanssa. 

Pieniä ovat vastoinkäymiseni, herra Murphy, suorastaan mitättömiä monen muun rinnalla. Niin monta tapaa on tehdä asioita, eikä niiden pieleen meneminen ole läheskään aina itsestä kiinni vaan sattuma sohii kaikkea. Jossittelu ja jälkiviisaus ovat turhaa viisastelua, mutta jotain voi kuitenkin ottaa aina opiksi. Pysytään rauhallisina ja luotetaan siihen, että kaikki järjestyy. Kuten eräs ystävä kannusti: mikä alkaa huonosti, voi vain päättyä hyvin.

Ei minulla muuta, herra Murphy. Toivon, että tämä kirje tavoittaa Teidät vähintäänkin hyvissä sielun voimissa. Ruumiinne lienee jo tomua. 

Parhain terveisin

Anu Patrakka
Esikoiskirjailija

P.S. Oheistan kuvia seiteissä tasapainottelevista ötököistä. Siltä minusta on viime aikoina vähän tuntunut. 

tiistai 8. elokuuta 2017

Valkoinen paperi

"Älä tule tähän heilumaan sen harjan kanssa."

Tässä se olla möllöttää silmien edessä, virtuaalinen valkoinen paperi. Ilkkuu minulle, mokoma, haastaa minut täyttämään sen kirjaimilla ja välimerkeillä, sanoilla ja lauseilla joilla pitäisi olla jokin merkitys muillekin kuin minulle. Se kehottaa minua välttämään tyhjänpäiväisyyksia, tekoyleviä ajatuksia ja niin kotikutoista filosofointia, että lauseet ratkeilevat saumoistaan. Se kuiskaa minulle ”älä pelkää, en pure”, tuijottaa silmiin, yrittää kai hypnositoida. Kirjain kirjaimelta, sana sanalta ja lause lauseelta käyn nujertamaan valkoista paperia ja sitä tosiasiaa, ettei minulla ole tällä hetkellä juuri mitään erityistä kerrottavaa.

Haluaisin kertoa teille, rakkaat lukijat, millaista oli asua neuvostoajan Siperiassa, mutta jätän sen tuonnemmaksi. Voisin kirjoittaa millaista on elämä muistisairaan kanssa – en voi, sillä siinä kajotaan hänen yksityisyyteensä. Puutava arkeni tuskin kiinnostaa ketään, vielä vähemmän hullut uneni, vaikka M.A. Nummisen nimittäminen presidenttiehdokkaaksi aika hauskaa olikin. Aamulla herätessäni yritin selittää Carlosille mikä niin nauratti. Se oli hiukan vaikeaa.

Henkisesti valmistaudun parhaani mukaan ihan kohta käsillä olevaan kirjanjulkistukseen. Samalla olen viimeistellyt uutta käsikirjoitusta. Kumma kun valkoinen paperi on paljon yhteistyöhalukkaampi silloin kun on kyse fiktion kirjoittamisesta.

Uusi kesämekko. Vähän lyhyt.
Entä jos kirjoittaisinkin puolifiktiivisen tarinan tavallisen arkipäivän kulusta Irtiotossa? Arvaa, rakas lukija, mikä on totta, mikä tarua...

"Heräsin eräänä päivänä aamuseitsemältä hyvin levänneenä. En ollut herännyt naapurin koiran haukuntaan kertaakaan koko yön aikana, luksusta! Sen sijaan jokin kissa mourusi, täysikuuta kai. Aamukuudesta alkaen parin minuutin välein Porton lentokentältä nousevat lentokoneet valitsivat toisen reitin kuin sen, joka kulkee melkein talomme yli. Kaikenkaikkiaan oli kiva herätä uuteen, aurinkoiseen päivään.

Pari päivää aiemmin pesemäni olohuoneen iso villamatto oli jo kuiva. Olin pessyt maton pihalaatoituksella suomalaisperinteitä noudattaen juuriharjalla ja kontallani, Carlosin viimeistellessä huuhtelun painepesurilla. Aloinkin heti aamusta laittamaan olohuonetta valmiiksi vastaanottamaan ruokapöydän alle puhtaan, raikkaan maton. Vanharouva nousi vartavasten ylös jo ennen kymmentä auttaakseen minua, vaikka yleensä viipyilee vuoteessa lounaaseen asti. Ensin imuroin lattian hänen pidellessä korviaan, sillä imuri pitää järkyttävää meteliä. Koirat kalppivat karkuun. Sitten vanharouva jynssäsi lattian mopilla puhtaaksi sillä välin kun minä järjestelin puhtaat valkeat pellavalakanat varjelemaan valkoisia sohvia.

Kyllä tuli puhdasta ja raikasta! Koirat kävivät nuuhkimassa vastapestyä mattoa, mutta menivät makoilemaan oven edessä olevalle toiselle matolle. Kyllähän nekin ymmärtävät, että niiden karvoja on kauhea jyystää imurilla irti isosta matosta.

Luomutomaatteja. 
Laitoimme lounasta. Alkuruuaksi oli kurpitsakeittoa oman maan kurpitsasta. Pääruuaksi taioin äkkiä pastalle kastikkeen pekonisuikaleista ja oman maan kesäkurpitsasta, paprikoista ja kirsikkatomaateista. Carlos kaivoi jääkaapista pullon kevyttä vinho verdeä: ”Nyt on niin kiva päivä, että avataanpa tämä”, hän sanoi omin päin opettelemallaan suomella. Minä hymyilin vastaukseksi – pari lasillista viiniä lounaalla takaisi makoisat iltapäivänokoset lounaan päälle.  

Vanharouva tarjoutui tiskaamaan astiat. Niiden unettavan kilinän kantautuessa keittiöstä kiipesin yläkertaan nokosille. Paria rauhallista tuntia myöhemmin heräsin täynnä energiaa ja päätin lähteä viemään kanoille ruokaa. Aloin vetää Kontioita jalkaan – kas, kuinka hauskaa, saappaaseen oli ryöminyt rupikonna! Mulistelin sen kukkapenkkiin jatkamaan päiväuniaan. Kanoillakin oli ollut kaikesta päätellen erinomainen päivä, sillä kaikki kolme kanaa olivat munineet, myös se harvakseltaan muniva, jolla on ikää jo viitisen vuotta ja joka on välttänyt pataan joutumisen ihan vain siksi, kun olemme niin kiintyneitä kanoihimme. Taputtelin niitä kepeästi päähän ja kehuin niitä jokaista erikseen: ”hyvä kana, hyvä kana, hyvä kana”. Kanat kotkottivat vastaukseksi eivätkä yhtään yrittäneet nokkia rukkasiani.

Rupikonna ryömi saappaaseen.
Mietin siinä puusta poimimaani persikkaa mutustellessa että mitä seuraavaksi ryhtyisi tekemään. Kirjottaisinko vähän, ommella surauttaisinko itselleni kesämekon vai lukisinko kirjaa? Oih, kasvimaalla oli kuivan näköistä, olisi pakko tarttua kastelukannuun, mutta siinä samassa paikalle purjehti pieni pilvi. Kiiruhdin koirien kanssa takaisin sisälle ja ehdimme juuri sopivasti ennen kuin taivaalta rojahti kaiken kasteleva sadekuuro. Sehän tuli kuin tilauksesta. 

Keittiössä kaikki kiilsi, sillä vanharouva oli tiskaamisen lisäksi pyyhkinyt kiviset työtasot. Missään ei näkynyt leivänmurun hiventäkään, mistä koirat olivat hiukan pettyneitä. Ne katselivat minua alahuulet lurpallaan, joten kaivoin niille kaapista pari isoa kuivattua siankorvaa. Ne riensivät ulos – aurinko paistoi taas – syömään makupalojaan vieri vieressä ja sulassa sovussa. 

Iltapäivän aikana kirjoitin viisi sivua, päivitin toista, käsityöpainotteista blogiani, luin loppuun Antti Tuomaisen Pelastajan, leivoin korvapuusteja ja sämpylöitä sekä ompelin itselleni sen kesämekon. Sen verran oli vielä virtaa ja aikaa jäljellä että kylvetin koirat, tein persikkahilloa ja kävin kitkemässä kasvimaan, missä pihvitomaatit ja vihreät paprikat kypsyttelevät pulleita luomuhedelmiään.

Kun Carlos oli vienyt naudoille iltaruoan odottelin häntä viikonloppuna uuden maalipinnan saaneiden puutarhakalusteiden luona portviinilasillisten kera. ”Kustantajalta tuli sähköpostia, että kirjan ensimmäinen painos on jo loppuunmyyty”, kerroin ylen tyytyväisenä. ”Hienoa”, sanoi Carlos jälleen selkeällä suomella, h-kirjainta liioittelematta. ”Tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan sitä”, hän vielä jatkoi.

Poimi puusta persikka.
Aloimme laittaa illallista. Vanharouva kattoi pöydän ja teki salaatin. Söimme herkullista paistettua kanaa ja ranskalaisia perunoita – kerranhan sitä vain eletään joten mitä väliä sillä on onko ruoka terveellistä vai ei? Jälkiruuaksi oli juustoa ja oman hedelmätarhan viikuna-hunajahilloa – hunajakin on omasta metsästä. Koirat torkkuivat takan edessä nauttien sen hehkusta. Toki oli muutenkin lämmintä, mutta takassa oli tuli ihan vain tunnelman vuoksi. Illallisen jälkeen vanharouva tarjoutui jälleen tiskaamaan mutta sanoin: ”Tsot tsot, olette tälle päivälle tehnyt jo niin paljon”. Hän palasi takaisin olohuoneeseen televisiota katselemaan, tiskasimme astiat Carlosin kanssa ja lähdimme sitten koirien kanssa viemään roskapussia ja muovipakkauksia keräysastiaan.

Oli ihana, lempeä ilta, täysikuu kipusi taivaalle ja valaisi tietämme keltaisten katuvalojen lisäksi. Batatinha kulki hihnassa nätisti eikä Gaia kertaakaan kaivanut tienposkesta mitään epämääräistä kökkökikkaretta tai kuollutta ja kuivettunutta rupikonnanraatoa. Kehuin niitä molempia vuolaasti ilon kyynel silmäkulmassa. Yhytimme pariskunnan, joka oli katselemassa nautojamme muurin yli. Kävelimme yhtä matkaa seuraavaan risteykseen jutellen niitä näitä. Kävi ilmi, että mies oli Carlosin kaukainen serkku.

Palasimme kotiin ja huomasimme, että vanharouva oli jo ottanut lääkkeensä ja yöpalansa ja mennyt nukkumaan. Televisio oli sammutettu, joten Carlos laittoi soimaan klassista musiikkia – Vivaldia – ennen  kuin kaatoi meille lasilliset Beirão-likööriä. Istuskelimme sohvalla vieretysten, käsi kädessä, juomiamme siemaillen, musiikkia kuunnellen ja mukavia jutellen hiilloksen hiipuessa takassa. Pian menimme yläkertaan nukkumaan. Carlos nukahti heti kun sai pään tyynyyn, minä valvoin hetken miettien kuinka oli ollut ihana päivä, ja nukahdin sitten enkä kuorsannut yhtään koko yönä. Näin hauskaa unta, että M.A. Numminen nimitettiin presidenttiehdokkaaksi ja minut vaalikampanjan viestinnästä vastaavaksi yhteyshenkilöksi. Heräsin aamulla hihitellen."

Sen pituinen se.

*****

Esikoiskirjani Huomenna sinä kuolet tulee painosta parin päivän kuluttua, ensi viikon loppupuolella pidetään pieni julkistustilaisuus Helsingissä perheen ja ystävien kesken. Tässä vielä viimeiset makustelupalat tarinasta, lisää voit lukea kirjasta. 

Poliisipäälliköllä oli heikkoutensa, kuten monilla miehillä. Hän kyllä rakasti vaimoaan, mutta… tämä oli niin järkyttävän laiha. Ei mitään mistä olisi saanut otetta. Kolme lasta imettäneet rinnat lerpattivat lohduttomina ja takapuolen paikalla oli kiinteät lihakset ja paksu, hyvin rasvattu nahka. Ei mitään hyllyvää eikä lyllyvää, sellaista, mistä poliisipäällikkö naisessa piti. Ei kurittomia ryntäitä, jotka rynnivät silmille, ei vararenkaita vyötäröllä eikä edes – luoja paratkoon, miten se oli sen ikäisellä mahdollista – kaksoisleukaa. Vaimo oli hyvä ihminen ja erinomainen ruuanlaittaja, piti kodin siistinä ja paidat silitettyinä, mutta täytettyään viisikymmentä ja nuorimmankin lapsen muutettua pois kotoa hän oli alkanut huolehtia itsestään. Hänen fyysinen vetovoimansa oli miehen silmissä lopahtanut joogan ja hölkkäämisen ja kuntosalin ja kaiken muun turhan hössötyksen myötä, ja miehen elin sen mukana.

***

Kärrypolun poikki vedetty poliisin sulkunauha sulki ulkopuolisten pääsyn murhapaikalle. Eristetty oli osa kärrypolkua ja vesiallas välittömine ympäristöineen. Poliisi oli tehnyt paikalla tutkimuksensa ja jättänyt jälkeensä vain tuulessa lepattavan nauhan, jonka aurinko pian haurastuttaisi poikki ja paloiksi ja tuuli lennättäisi tietymättömiin. Kauhea tappo olisi kohta riekaleinen muisto vaan, ja ennen pitkää aika tukahduttaisi sen, kuten periksiantamaton karhunvatukka autioksi jääneen talon.

***

Jonain päivänä setä jäisi eläkkeelle ja viinitila tarvitsisi hoitajaa. Se siirtyisi aikanaan Ruille, ja ajatus viinin kasvatuksesta ja valmistuksesta raadollisen – kirjaimellisesti – rikosetsivän työn sijaan houkutteli hetkittäin valtavasti. Siellä laakson rinteillä oli kaikki maailman rauha ja turva, sinne eivät pahan maailman lonkerot yltäneet. Kukot kiekuisivat, kanat kotkottaisivat, kylä valmistelisi juhlat kerran vuodessa omalle suojeluspyhimykselleen, kiertävä kalakauppias kurvaisi talon nurkalle joka
arkipäivä samaan kellonaikaan, lauantait mukaan lukien. Vanhat miehet kokoontuisivat aamuisin ainoaan kahvilaan kahden kilometrin säteellä juomaan kupin kahvia tai finon, pienen lasin olutta. Vanha leipurinainen leipoisi muhkeita leipiä valtavassa puu-uunissa ja kerran viikossa kakkua. Satunnainen turisti pysähtyisi kysyäkseen tietä jonnekin ymmärtämättä sitä, että hän oli jo siellä, perillä, siellä missä oli kaikki maailman rauha.

Tilaa kirja Myllylahdelta, kysy kirjakaupasta tai kirjastosta. Tulossa myös e-kirjana. 


keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Lasinen kannu

Joskus ylireagoi ja nielee sen kiltisti kunnes tapahtunut löytää oikeat mittasuhteet.

Olimme saamassa illallista valmiiksi, Carlos valmisti pota-mustekalan suikaleita valkopapu-tomaattikastikkeessa. Minä avustin kuorimalla ja silppuamalla vihanneksia ja kaivamalla jääkaapista tarvikkeita ja korjaamalla työtasolta pois sitä mitä ei enää tarvittu. Normaali työnjako. Carlos kurottui ottamaan toiselta työtasolta viinikarahvin täyttääkseen sen. Se kolahti vieressä ollutta vesikannua vasten. Molemmat räsähtivät rikki.

Viinikarahvi oli sellainen sirolinjainen, kaulasta tartuttavaa mallia, mutta täysin tusinalasia. Olin ostanut sen läheisestä kodintarvikeliikkeestä mitättömään 1,99 euron hintaan ja tänään haen tilalle uuden.

Vesikannu oli käsinpuhallettua lasia ja vanha. Muistan sen lapsuudestani, äiti piti siinä joskus kukkia. Hän antoi sen minulle muutama vuosi sitten muuten vaan. Halusi kai siivota kaappejaan. Kannussa oli paksu pohja ja pullea muoto, kaatonokka oli nipistetty suppuun, kädensija oli täydellisesti muotoiltu käteen sopivaksi ja kiinnitetty huolella lasimassan ollessa vielä kuumaa. Lasin sisällä oli pari ilmakuplaa kuin signeerauksina siitä, ettei käsin tehdyn tarvitse olla virheetöntä. Kannu oli kaunis käyttöesine, kauniimpi kuin mikään näkemäni niin sanottu taidelasiesine.

Käytimme lasikannua viedäksemme vettä lounaspöytään. Viimeksi pari päivää sitten ajattelin, että kannu pitäisi viedä takaisin astiakaappiin ja käyttää jotain muuta sen sijasta. Enpä sitten tehnyt niin.

Carlos sai ranteen sisäpuolelle haavan. Vähän syvempi viilto olisi aukaissut valtimon. Kiikutin hänelle agua oxigenadaa (mitä lie suomeksi) verenvuodon tyrehdyttämiseksi, juuri päivällä olin tuonut pullon yläkerrasta keittiöön kun Carlos oli leikannut sirpillä peukalonpään auki. En kummallakaan kertaa ryhtynyt antamaan ensiapua, sillä en pysty. Pyörryn jos näen verta, ja siinä on turha sanoa että ”älä ole vauva”. Se ei ole valintakysymys tai edes tahdon asia. En voi pohtia että pyörtyisinkö nyt vai ei, sillä jalat katoavat alta ja taju lähtee. Se on niin yksinkertaista.

Varmistuttuani ettei Carlosilla ollut hätää ärjyin joka paikkaan kuonoaan tunkevaa Batatinhaa loitommalle ja hain harjan ja rikkakihvelin. Aloin lakaista lattiaa verenpaineet tapissa, naama punaisena harmituksesta ja surun iskiessä naskalia syvemmälle sydämeen. Minulla on iso astiakaapillinen laseja, lautasia, maljakoita, kannuja. Osa niistä on isovanhempien perua. Suutuspäissäni suunnittelin pakkaavani ne kaikki, vieväni ne pois jonnekin turvaan, että levittäisin niiden ylle kanaemon suojelevat siivet ja ärjyisin kuin naarastiikeri kaikille, jotka yrittäisivät koskea niihin.

Tiesin ylireagoivani, ja silti tein niin, liioittelin tapahtunutta vahinkoa.  

Vanhemmiltani saadut ja perityt astiat ovat niitä juuria, ilmajuuria, jotka karjalaisevakoiden– kodeistaan sodan vuoksi häädettyjen pakolaisten – lapsi voi pakata ja viedä mukanaan Euroopan toiselle laidalle, tai yhtä hyvin vaikka maapallon toiselle puolelle, ja purkaa ne siellä laatikoistaan ja pyöritellä esiin kääreistään ja asettua taloksi. Siksi arvokas lasikannu oli arkikäytössä – tutut astiat, kalusteet ja muut tavarat saavat tuntemaan että olen kotonani. Minulla ei ole muuta konkreettista, käsin kosketeltavaa. Talohan on vanhanrouvan, ja hän muistaa siitä kyllä mainita tiuhaan tahtiin.

Illallinen ei sujunut kokonaan hiljaisen mökötyksen vallitessa, sillä tunnelmaa yritettiin keventää erilaisilla keskustelunaloituksilla. Olisin toki voinut motkottaa Carlosille moisesta tumpeloinnista, mutta miksi? Tiesin miten raskasta työtä hän oli päivällä tehnyt, olinhan osan aikaa itsekin mukana pellolla. Kädet väsyvät. Tavarat tipahtelevat. Hän on moneen kertaan sanonut ettei meidän pitäisi käyttää näitä arvokkaita astioita. Ne voivat särkyä. Käytän silti. Niillä on arvoa vain minulle ja minun jälkeeni ne eivät kiinnosta enää ketään. Särkykööt, mokomat, jos eivät ehjinä pysy.


Maailmassa on toki oikeitakin ongelmia. Lasinen kannu on kohta unohtunut, sen tilalle pöytään kiikutetaan toinen. Kaikki materialistinen on korvattavissa. Pahemminkin olisi voinut käydä, valtimo olisi voinut aueta. Tapahtunut löytää oikeat mittasuhteet ja verenpaine palaa normaaliin, harmitus haihtuu ja elämä palaa ennalleen. Ihan kohta.

*******

Ja sitten vielä pari otetta elokuussa - siis ihan kohtapuoliin - ilmestyvästä romaanista Huomenna sinä kuolet

– Luís…, Clara aloitti varovasti, tietämättä oikein mitä sanoa. Lopulta hän päätti pistää kaiken peliin. – Oletko koskaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että voisimme yrittää vielä uudestaan. Minä olen muuttunut paljon. Olen ihan eri ihminen. 
     Lausahdus ei ollut valkoinen valhe. Se oli tummanharmaa, mustan puolelle vivahtava vale, mutta se mitä hän oikeasti oli ja se mitä hän halusi pyrkiä olemaan jos tilanne niin vaatisi, ne olivat kaksi eri asiaa. Kyllä hän pystyisi muuttumaan jos se olisi tarpeen. Ihan varmasti.
     Luís Lobo Calado nosti katseensa lattiasta tyrmistyneenä. Hänen ex-vaimonsa oli punaisessa mekossaan häkellyttävän kaunis ja itsevarma. Hänen koko sensuelli olemuksensa huokui lupauksia, joita moni mies naiselta kaipasi. Täydellisten säärten pohjukassa sijaitsi taivaallisen nautinnon lähde – hän tiesi sen kyllä, koska oli sen nektareita nauttinut useamman vuoden ajan. Nuo kädet olivat taitavat elvyttämään väsähtäneitä elimiä, ja punattu suu kätki ahnaan ja tuhman kielen. Nainen oli fyysisen rakkauden ruumiillistuma, mutta se loppui siihen. Sydän ei saanut häneltä mitään ravinnokseen.

***

Rikosetsivä ravisti päätään ja yritti palauttaa itsensä takaisin maanpinnalle. Todennäköisesti murhattu nainen oli ihan tavallinen. Kärsi ehkä närästyksestä ja ilmavaivoista, puhui honottavalla äänellä ja nielaisi puolet sanoista, jätti suihkukaapin lattiakaivoon sotkuisen tukun hiuksia, levitteli joka paikkaan alusvaatteita ja naistenlehtiä, kaiveli korviaan ja röyhtäili vapautuneesti ainakin silloin kun oli yksin. Rui Santos kuvitteli unelmiensa naisen raspaamassa jalkapohjia, nyppimässä nenäkarvoja, syömässä seisaallaan jugurttia, joka valui pitkin suupieltä, aivastamassa niin että pärskeet lensivät, raapimassa päätään ja nauramassa hysteeristä, kikattavaa naurua, mutta mikään ei auttanut, mikään ei riittänyt tahraamaan unelmaa. Hän katseli naisen kuvaa ja tunsi rakastavansa tätä. Tiesi, ettei se ollut totta, mutta se oli silti se mitä hän tunsi.


Tilaa kirja Myllylahdelta (tulossa pian verkkokauppaan), kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myös e-kirjana. 


maanantai 17. heinäkuuta 2017

Munanainen ja Ruohomies

Nykyajan cowboy surffaa älypuhelimella. 

Ennen muuttoaan tähän taloon ja tälle kylälle Carlos oli asunut koko elämänsä toisella kylällä, merenrannalla. Hän tuntee siellä kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Sama pätee vanhaanrouvaan, vaikka hän onkin tässä talossa kasvanut. Sen ajan ja paluumuuton välillä ehti kuitenkin tapahtua sukupolvenvaihdos eikä kadulla enää kävele vanhoja tuttuja vastaan kuin harvakseltaan.

Ken on heistä kaikkein kaunein...? 
Olemme hiljalleen tutustuneet lähitienoon ihmisiin. Aluksi naapureihin, sitten piiri on hitaasti laajentunut. Emme välttämättä tiedä ihmisten nimiä, ja vaikka tietäisimmekin, viittaamme heihin sillä asialla, mistä he ovat tuttuja. Yksi ensimmäisistä uusista tuttavuuksista oli Mulher de ovos, Munanainen, joka oli olohuoneen ikkunasta käytävän munakauppamme ainoa asiakas niihin aikoihin kun meillä oli vielä kuusi kanaa. Muutaman kuukauden tuttavuuden jälkeen hän esittäytyi ja kertoi nimekseen Daniela eli Néla, mutta silti kun hän kauppareissuillamme tulee joskus kadulla vastaan, puhumme hänestä Munanaisena kun vilkutamme hänelle autosta käsin.

Kerran laitumenpuoleiselle portille kolkutteli mies, jota en ollut koskaan nähnyt, mutta arvasin heti kenestä oli kyse. Carlos oli ohimennen maininnut haluavansa hakea ruohoa, mutta ei ollut tavoittanut miestä kotoaan. Pian tämä iäkkään äitinsa kanssa kahdestaan asuva vanhapoika tulikin ilmoittamaan, että ruohoa on saatavilla. Siitä hän on saanut lisänimen Homem de Erva, Ruohomies. Hän kertoi lastanneensa kaksi paalia, niitä jättiläismuurahaisenmunia, tiedättehän, Carlosin paikalle viemään peräkärryyn.

Naudat pitävät tästä ruohosta tai heinästä, kummin päin vaan. Ilmeisesti Caseiron, vuokralaisemme tytär tai joku muu lähistöllä asuva tykkää vähän toisenlaisesta. Tänne tullessamme ihmettelimme kun pihalla tuntui toisinaan poltetun ruohon hajua. No, sylttytehdas on lähellä mutta olkoon, peace and love. Ei siitä ole häiriötä kellekään. 

Nyt on muodissa raidallinen vesikampaus. 
Kammataas vielä tuo häntä kun on niin sotkussa...

Viimeisimpiä tuttavuuksia on lähitilaa miehensä kanssa pitävä nainen, jolta käyn lauantaisin ostamassa vihanneksia. Toissapäivän ostokset, viisi porkkanaa, kaksi isoa coração de boi eli häränsydän-pihvitomaattia, nippu pitkiä, ohuita papuja sekä muutama sitruuna, joita Mulher de Legumes eli Vihannesnainen ei edes punninnut, maksoi kaksi euroa.  Voimme tietysti alkaa heristelemään sormea ja puhumaan veroista ja kuiteista, mutta annetaan poliisin ensin selvittää minne jotkut portugalilaispankit tärväsivät miljardeja euroja ja ketkä ovat ottaneet lahjuksia vastaan ja ketkä niitä ovat tarjonneet. Ja veroviranomainen voisi ensi alkuun ratsata vaikka toreja ja kiinakauppoja ja vuokratuloja joista ei kirjoiteta kuitteja, ennen kuin siirtyvät tutkimaan näitä pieniä sivubusineksiä. Vihannesnaisella ja hänen miehellään (O Marido da Mulher de Legumes) on kaksi lasta ja muutama lehmä. Ei heillä erityisen leveästi elellä. Iltaisinkin syövät pelkkää keittoa ja leipää, kertoi Vihannesnainen kerran.


Vahva tahto vie vaikka läpi harmaan puun.
Muttei sen ympäri. 




Heinäkuu soljuu hiljalleen eteenpäin Irtiotossakin. Aamuinen sumu on muuttunut poutapilvien kautta ohueksi yläpilveksi. Maissi huojuu tuulessa, kastelulaite heittää vettä päälle, parin levottoman yön jälkeen on taas saatu nukuttua kun emostaan vieroitettu kahdeksan kuukauden ikäinen sonnivasikka on vihdoin lakannut ulisemasta. Kaikki mikä saa vettä kasvaa kohisten, kaikki muu kuivuu ja kuolee tai vetäytyy lepotilaan. Maantiellä vaelletaan peräkanaa Santiagoon, päivänsini vyöryy pellonlaidalla hyökyaallon lailla, pyykit lepattavat, pääskyset viuhtovat halki taivaan, vieno savunhaju luikertelee sieraimiin. Jossain palaa.  Kylä toisensa jälkeen juhlii, virittää valot pääkadulle, kaiuttimista raikaa pimba, ilmassa tuoksahtaa uppoöljyssä paistetut farturat ja kauneuskilpailuun osallistuvia nautoja kammataan edustuskuntoon. Kesä on kaikkea tätä ja paljon muuta. Aah!  


********

Ja sitten vielä pari pikkupätkää elokuussa ilmestyvästä rikosromaanista Huomenna sinä kuolet

Siitä oli keskusteltu kahvilassa eräänä päivänä. Miten puhe olikaan kääntynyt jääkiekkoon? Joku taisi puhua Suomesta? Miksi? Johtuiko se suomalaisnaisen murhasta, joka ei ollut jäänyt kylällä noteeraamatta. Kahvikupposten ja pelikorttien äärellä tentattiin, mitä kukakin tiesi Suomesta. ”Se on kaukana Pohjoisessa.” ”Jääkarhut kävelevät kadulla.” ”Ihmiset ovat kylmiä ja epäkohteliaita.” Tähän maanviljelijä esitti vastalauseensa, muistellen edesmennyttä naapuriaan lämmöllä, josta hänen vaimonsa olisi sopinut olla huolissaan. ”Siellä tehtiin ennen maailman parhaat matkapuhelimet, ei tehdä enää.” ”Siellä syödään paskalta näyttävää ruokaa pääsiäisenä”, oli joku lukenut netistä hyvänä vitsinä, eikä kukaan ottanut häntä todesta, vaan kaikki nauraa röhöttivät älyttömälle väitteelle. ”Ne eivät halunneet antaa Portugalille lisärahoitusta, mokomatkin…” Tämä keräsi myöntyvää murahtelua pienen pyöreän pöydän äärellä. ”Siellä on maailman kauneimmat naiset”, hihkaisi sentään joku tunnelman keventämiseksi. ”Niin on”, myönsi maanviljelijä antaumuksella.

***

Lobo Calado kaivoi paljain käsin pehmeää, kuohkeaa multaa, kunnes osui johonkin kovaan. Hän sai siitä otteen ja veti sen esille. – Mitä ihmettä? Hänen kädessään oli luu, mutta hän ei ollut riittävän perehtynyt selkärangallisten anatomiaan tietääkseen, minkä luu se oli. Luu oli kuitenkin tuore, se oli valkea, ja sitä oli kaluttu äskettäin, mitä todisti myös Rockyn tyytyväinen ilme ja heiluva häntä. Se yritti napata luusta kiinni, mutta turhaan.


Tilaa kirja Myllylahdelta (tulossa verkkokauppaan) tai kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myöe e-kirjana.