keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Välähdyksiä


Viime viikolla Vila do Conden kaduille levitetyt kukkamatot vaihtuivatkin begonioihin ja hortensioihin Helsingin Arabianrannassa. Otin äkkilähdön Suomeen yllättäen selkäleikkaukseen joutuneen perheystävän avuksi. Olin varautunut hoitamaan kaikki taloustyöt, mutta lähinnä olen ollut kanto- ja istutusapuna ja aluksi seurana rauhallisilla kävelylenkeillä.

Sain sitten vielä kunnon suomalaisen kesäflunssan. Se vähän hidastaa vauhtia nyt.  

Pariin viikkoon on mahtunut ystävätapaamisten ja asioiden hoidon lisäksi paljon muuta. Ne ovat jääneet mieleen välähdyksinä:

Pihlajankukkien tuoksu ja satakielen laulu. Nappasin koivusta lehden ja heiluttelin nenän edessä, tungin melkein sieraimiin. Alkava nuha riisti tuoksun.

Sauna ja saunaolut kattoterassilla. Se puhtoinen olo, jonka vain voi kokea saunottuaan.

Aamupuurossa mustikoita ja mansikoita.

Nurmikon poikki juokseva kesäasuinen lumikko. Luulin sitä ensin oravanpojaksi, jolle ei vielä ollut ehtinyt kasvaa tuuheaa häntää.

Kävelyretki Porvoon vanhassa kaupungissa. Silloin kun olin lapsi, siellä ei kiertänyt kaukaa Kiinasta tulleita turistiryhmiä sateenvarjojen kanssa aurinkoisena päivänä. Putkahdin eräälle kujalle kai vähän eksyneen näköisenä, koska paikalle osunut posteljooni kysyi: ”Kaikki hyvin?” Meni hetki palata takaisin tolkkuihin jonkun puhuteltua minua Suomessa. Kävi ilmi, että olemme asuneet joskus naapurikaduilla.

Aivan pläkä meri ja vedenpinnalla punaiset ruusun terälehdet merkkaamassa viimeistä leposijaa. Tuhkat eivät leviä merelle aaltojen mukana, ne vaipuvat pohjaan. Sitä en ennen tiennyt.

Tunteroinen Suomalaisessa kirjakaupassa tutkien alelaareja. Ostin kotimaisia dekkareita ja taputin itseäni olalle. Hyvä tyttö.

Toinen tunteroinen lehmuksen alla Ruttopuistossa lukien Ilkka Remeksen Ruttokelloja, jonka juuri olin ostanut Hietsun kirpparilta eurolla. Viereiselle penkille aikova nuorimies kysyi, häiritseekö minua jos hän polttaa siinä hetken sikaria. Ei häirinnyt. Enkä säikähtänyt kun minua puhuteltiin. 

Portugalista kantautuneet traagiset uutiset metsäpalojen uhreista. On vaikea uskoa, että sellaista voi tapahtua.

Lasilliset raikasta valkoviiniä ravintola Koskenrannan terassilla lämpimässä auringonpaisteessa. Väitin, että huhut kylmästä keväästä ovat vahvasti liioiteltuja.

Seuraavana päivänä hieman erilainen turistikierros Helsingissä: Jarkko Sipilän vetämä rikoskävely Aleksilla. Oli hyytävä tuuli ja taivaalla väijyi tummia pilviä valmiina rojauttamaan sadetta niskaan. Aleksi 13:n kohdalla alkoi kadota tunto sormista. Mielenkiintoinen esitys Aleksin kulmien rikoshistoriasta piti kuitenkin otteessaan. Kiitos Jarkolle myös antamistaan käytännön neuvoista; mm. jos kavaltaa rahaa, ei kannata siemailla kallista samppanjaa julkisella paikalla vaan mieluummin piilossa muurin takana. Silmäkulmassa taisi vilahtaa pieni pilke. 

Kirjoitus talouspaperin palassa: ”Mökkiterassilla kaksin. Katselet merelle. Voimme olla yhdessä ihan hiljaa.” Portugalilainen versio siitä kuuluisi: ”Täpötäydessä rantakahvilassa. Katselet Atlantille. Voimme jutella yhdessä kaikessa rauhassa.”

Perjantaiaamuna palaan kotiin ehtiäkseni juhannuksen, São Joãon viettoon. Syömme grillattuja sardiineja ja broa-maissileipää, salaattia ja keitettyjä perunoita. Olen melko varma siitä, ettemme valvo läpi yön, kuten joidenkin perinteisiin kuuluu. Koska herätys Suomessa on ennen aamuneljää, on jo saavutus jos selviän silmät auki iltakymmeneen asti.

Seuraavan kerran Suomeen elokuussa. 

*********

Lopuksi vielä pari makupalaa elokuussa ilmestyvästä kirjastani Huomenna sinä kuolet

Mikä murhissa ja tapoissa sai tavallisen kansalaisen päänahan kihelmöimään niin jännittävän miellyttävästi? Oliko se jokin alkukantainen saalistava eläin, joka lymyili jokaisen sisimmässä, vai vahingoniloa tai helpotusta siitä, että se tapahtui tälläkin kertaa jollekulle muulle? Yksityiskohtien mässäily mediassa sai aikaan yökötyksensekaisen hekuman, mitä verisempää ja väkivaltaisempaa,
sen parempaa viihdettä sai mediamaksujensa vastikkeeksi. Murhiahan sai tapahtua, kaikin mokomin, kunhan ne eivät koskettaneet omaa lähipiiriä. Tai jos niiden piti koskettaa lähipiiriä, niin mieluummin sitä ikävää työkaveria tai rasittavaa anoppia tai naapuria, jonka koirat räksyttivät yötä päivää. Ihmisen itsensä piti kuitenkin saada olla pienen sievän turvakehänsä suojissa, pahan tavoittamattomissa. 

***

Joskus pesästä löytyi kuoreton muna. Sitten pelkät kuoret. Ollessaan vielä paremmassa kunnossa maanviljelijän äiti puuttui siinä vaiheessa asiaan ja pisti kanalta kaulan poikki. Valutti veren talteen, nyppi höyhenet ja laittoi kanan pataan ja keitteli siitä veren kanssa maukkaan muhennoksen, arroz de cabidelan.
Nyt häntä ei enää päästetty tappopuuhiin. Ei sen jälkeen kun eräs päätön kana oli päässyt vanhuksen näpeistä karkuun ja juossut itsensä hengiltä, sotkien pihakivetyksen punaisilla roiskeilla. Hyvät veret menivät hukkaan, vanhus harmitteli monta päivää, kunnes tapaus painui muistin mustaan aukkoon.


Tilaa kirja Myllylahdelta tai kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myös e-kirjana. 


Tunnelmallista ja turvallista juhannusta, rakkaat lukijat!


keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

"Palaatko koskaan Suomeen?" + 10 muuta kysymystä



Sain Liebster Awardin eli blogitunnustuksen Life in English -blogia pitävältä kaimalta, kiitos siitä! Tunnustuksen/haasteen mukana tuli kysymyksiä, jotka pistivät ikään kuin tekemään pienen välitilinpäätöksen ulkomailla asumisesta.

Lopussa on lista blogeista, joille haluan lähettää saman tunnustuksen.

Kysymykset tunnustuksen saajille:

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?
Sympaattiset ihmiset. Tuntemattomat ihmiset pysähtyvät juttelemaan ja kertoilevat aika avoimestikin omasta elämästään.

2. Entä ikävintä?
Suomi on niin kaukana Portugalista, ei voi tuosta noin vaan pistäytyä kyläilemään perheen tai ystävien luona. Kosteus myös rasittaa välillä talvella, varsinkin kun asuu lämmittämättömässä talossa.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?
Tekisin kiertomatkan Italiaan. Olen käynyt vain Roomassa. Haluaisin valokuvata Toscanan valoa ja Venetsiaa ja Firenzeä ja pikkukyliä jne.

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?
Nizzaan lähtisin muutamaksi päiväksi milloin vaan.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?
Melkein kaikkea pystyy järjestämään Portugalissa, ruisleipää teen itse ja salmiakkia kuskaan Suomesta. Kunnon jauhoinen lenkkimakkara, jota voi syödä kylmänäkin, on ekojen päivien hankinta Suomen reissuilla.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?
Ei se mahdotonta ole, mutta epätodennäköistä. Suomessa on kiva käydä, ja kiva on kun pääsee takaisin kotiin Portugaliin.

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?
Erilaisia pyhimysjuhlia on varsinkin kesäisin, ja ne ovat osalle väestöä todella tärkeitä, varsinkin pikkukylissä. Muutoin juhlat noudattavat pitkälti samaa kalenteria kuin Suomessakin. Uudenvuoden viettoon liittyy tiettyjä perinteitä; rusinoiden tai viinirypäleiden syöminen ja toiveiden esittäminen, sekä kattilankansien kalistelu puolenyön aikoihin pahojen henkien karkottamiseksi. Vappuna oviin ja ikkunoihin laitetaan keltaista maia-kukkaa, ettei aasi, burro, pääsisi sisälle.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?
Se kun läheiset ihmiset jäivät Suomeen. Pakko oli muistutella itselleen, että minun täytyy elää omaa elämääni enkä voi elää sitä muiden kautta. Muuttaminen yksin ei pelottanut eikä melkolailla tyhjän päälle heittäytyminen.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?
Mikä ettei, jos löytäisin paikan jossa viihtyisin vielä paremmin ja jos se olisi taloudellisesti mahdollista. Mieluummin kuitenkin tekisin enemmän matkoja eri paikkoihin, sillä ainakin pienet kaupungit on aika pian valokuvattu loppuun.

10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?
Kyllä se oli se, kun sain sähköpostia kustantajalta, jolle olin lähettänyt juuri valmistuneen käsikirjoituksen paria viikkoa aiemmin. Ajattelin ensin että sieltä tulee kielteinen vastaus enkä avannut viestiä heti, en viitsinyt pilata päivää. Sitten avasin viestin ja näin että tarjottiin kustannussopimusta. Olihan se aika riemukasta. 

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?
Elokuulle on jo varattu Suomen matka, kun on kirjani julkistustilaisuus.


Säännöt Liebster Awardin vastaanottamiseen:
Kirjoita postaus palkinnon saamisesta ja julkaise se blogissasi
Kiitä henkilöä, joka nimitti blogisi ja linkkaa hänen bloginsa postauksessasi
Lisää blogiisi Liebster Awardin logo osoitukseksi palkinnosta
Lisää postaukseen myös palkinnon säännöt
Vastaa palkinnon antajan esittämiin kysymyksiin
Nimitä 5-11 uutta blogia
Keksi kysymykset bloggaajille, jotka nimität
Ilmoita nimityksestä valitsemillesi bloggaajille ja linkkaa oma postauksesi heille
Linkkaa Liebster Award -postauksesi myös sinut nimittäneen blogin postaukseen

Haluaisin lähettää samat 11 kysymystä seuraaville blogeille:
Viherjuuria - myös tämän vuoden esikoiskirjailija

Juudean jupinoita - elämää Israelissa


torstai 8. kesäkuuta 2017

Tulossa elokuussa:

Portviinin syvillä sävyillä maalattu rikosromaani pienen maalaiskylän jännitteistä, jotka suomalainen tulokas saa kiristymään kohtalokkaalla tavalla. Portugalissa asuvan esikoiskirjailijan tarkat havainnot paikallisesta elämänmenosta kehystävät ilmeikkäiden henkilöiden ympärille punoutuvaa juonisikermää.

Portugaliin muuttanut suomalainen Johanna löytyy kuolleena kotinsa lähettyviltä. Tapausta ryhtyy tutkimaan rikosetsivä Rui Santos, portviinistä ja pyöräilystä pitävä, murhia kuvaavia PowerPoint-kaavioita piirtelevä portolaispoliisi, joka sotkee jutun selvittelyssä niin kenkänsä kuin tunteensakin. Kun samasta paikasta löytyy myöhemmin uusi, melkein tunnistuskelvoton ruumis, näyttää tapaus hetken aikaa ratkaistulta. Vai liikkuuko pienellä maalaiskylällä sittenkin vielä toinen tappaja?

Rui Santosin tie käy maissipellon laidalta Dourojoen partaille, Atlantin rannalle ja takaisin pikkukylän raitille. Niin nuoren kuin vanhan, köyhän kuin rikkaan yhdistää viime kädessä yksi tekijä – yksinjäämisen pelko.

Pitkään yritysjohdon parissa työskennellyt porvoolaislähtöinen Anu Patrakka päätti eräänä talvisena päivänä, että nyt on aika tehdä jotain muuta. Hän irtisanoutui työstään, muutti Portugaliin ja alkoi kirjoittaa. Huomenna sinä kuolet on se jotain muuta.

KIRJA ILMESTYY ELOKUUSSA 2017. 

Tilaa Myllylahdelta tai kysy kirjakaupasta, tulossa myös e-kirjana.

********

– Mitä meillä täällä on?
– Ruumis.
Rikosetsivä Rui Santos oli kärsivällinen mies. Hänen pinnansa venyi ja vanui aivan yhtä joustavasti kuin hänen lempijälkiruokansa baba de camelo, kamelin kuolaksi kutsuttu karamellivanukas, joten jokseenkin itsestään selviltä vaikuttavat vastaukset eivät häntä pahemmin närästäneet. Hän tulkitsikin vanhempi konstaapeli Pedro Silvan kommentin lieväksi ironiaksi. Totta kai siellä oli ruumis. Rikosetsivä Rui Santosia ei kutsuttu paikalle, jollei siellä ollut ruumista, eikä hän todellakaan kulkisi uusilla nahkapohjaisilla kengillään pienen kylän perimmäisellä kärrypolulla lehmänlantapaakkuja väistellen, jollei määränpäässä ollut luvassa epäselvän kuoleman kokenutta kehoa.

***

Rui Santos katsoi hellästi ruumissäkkiin laskettua vainajaa, joka etäisesti muistutti nukkuvaa prinsessaa. Silmät olivat kiinni ja huulet raollaan kuin hän vielä hengittäisi, mutta muutoin hän näytti juuri siltä mitä olikin – kuolleelta. Märät hiukset lojuivat takkuisena sotkuna mustalla muovilla, Rui Santosin teki mieli silittää niitä. Jos hän suutelisi naista, heräisikö tämä henkiin? Avaisi suljetut silmänsä ja vetäisi ilmaa noiden sinertävien huulien läpi, väri palaisi kalpeille kasvoille? Katsahtaisi rikosetsivään ja hymyilisi, ojentaisi kankeaa, kylmää kättään ja kiittäisi?

***

Täyteläinen portviini makeutti ja kostutti suuta ja lämmitti pian verta, laittoi sen valumaan valtimoista ulos ja laskimoista sisään, vei sydämeen, joka väsyneenä pumppasi elämän nektaria verisuoniverkkoon. Siitä ei tullut yhtään parempi olo, tai tuli ehkä sittenkin. Kaiken pettymyksen ja väsymyksen ja nälän ja janon keskellä se turrutti aisteja juuri sopivasti. Paineli päässä pyörivät ajatukset pumpuliin, veti väliin verhon suojaksi uteliailta katseilta, antoi luvan olla hetken hiljaa, pysähtyä.


perjantai 2. kesäkuuta 2017

Vila do Conden kukkamatot

Kotikaupungissani Vila do Condessa - tosin nykyäänhän asun yhdessä sen kylistä - järjestetään neljän vuoden välein valtava yhteisöllinen ponnistus, Procissão de Tapetes de Flores eli kukkamattokulkue. Kaupungin keskustan kaduille, noin kolmen kilometrin matkalle, kootaan kasveista ja kukista matot uskonnolliselle kulkueelle. Eri kadut käyvät kisaa siitä, kuka tekee kauneimman maton.

Tapahtuman valmistelu kestää kuukausia ja siihen osallistuu vapaaehtoisia naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja. Kukat ja muut kasvit kerätään lahjoituksina alueen asukkailta pieniä kyliä myöten. Naiset kokoontuvat iltaisin nyppimään kukista terälehtiä, jotka pakastetaan käyttöön asti. Miehet rakentavat muotteja kukkien sijoitteluvaihetta varten. Mallit ovat salaisia siihen saakka, kun mattoja aletaan koota. Välillä tuntuu siltä, että puoli kaupunkia ottaa osaa tähän suureen tapahtumaan.

Kukkamattojen kokoaminen aloitetaan edellisenä iltana klo 22, ja niitä tehdään yötä myöten jopa pikkutunneille asti. Päivän aikana ne pidetään kosteina vettä suihkuttamalla, jotta ne kestäisivät kesäpäivän kuumuutta iltaan saakka.

Tapahtumalla on tietenkin katolilainen tausta. Se pidetään Pyhän ruumiin juhlapäivänä, Corpo de Deusin päivänä, joka on torstaina 60 päivää pääsiäisen jälkeen. Vaikkei uskonnollisesta taustasta perustaisikaan, ovat kukkamatot jo kauneudessaan - muutoinkin kauniissa Vila do Condessa - mielenkiintoista nähtävää. Entisenä luterilaisena ei voi muuta kuin nostaa hattua ja kumartaa sille yhteisöllisyydelle, jonka voimin tapahtuma toteutetaan.

Seuraavan kerran tapahtuma järjestetään torstaina 15.6.2017. Vila do Conde sijaitsee noin 30 kilometriä Portosta pohjoiseen. Ilman omaa autoa pääsee parhaiten metrolla, linja B (määränpää Póvoa de Varzim), Santa Claran asema on lähinnä kaupungin keskustaa. Metrolippu maksaa parisen euroa/suunta. Kukkamattoja pääsee ihailemaan heti aamusta alkaen. Itse kulkue starttasi viime kerralla kello 18 jälkeen, ja se pyyhkäisi matot mennessään.





Kuvat ovat vuodelta 2013. Parin viikon kuluttua luvassa tuoreita otoksia!

















































maanantai 29. toukokuuta 2017

Konna kylpyhuoneessa

Entinen oliiviruukku on nyt kotina mm. laventelille. 
Parin viikon takaisen superviikonlopun jälkeen olemme palanneet jälleen arjen rutiineihin. No, eilen oli jonkin jalkapalloturnauksen loppuottelu. Benfica taisi voittaa. Jollen väärin muista, niin se on lissabonilainen joukkue.

Se, että asuu jossain maassa, ei automaattisesti tarkoita sitä, että imaisee itseensä ihan kaikki tavat ja kiinnostuksen kohteet. Hyljin jalkapalloa teflonin tehokkuudella. 

Lauantaiaamun rutiineihin kuuluu etupäässä alakerran imurointi ja yleinen siistiminen. Pölyt pyyhin niiden laskeuduttua. Sitä voi joskus odotella pari päivää. Joskus pidempäänkin. Se on samalla inhokkilistallani kuin ikkunoidenpesukin.

Sisääntuloaulaa imuroidessani siellä tuli tavanomaisten villakoirien lisäksi tällä kertaa vastaan myös pökäle. Kyllä, luit oikein, Rakas Lukija. Sellainen 4-5 sentin mittainen ja sentin paksuinen pätkä ihan sitä itseään. Liian pieni koiran kikkareeksi, ja ne molemmat ovat oppineet kyllä sisäsiisteiksi. 

Vahtikoira lipoo huuliaan, lienee havainnut sisiliskon. 
Pökäle ei tullut vastaan kävellen eikä ryömien, vaan osui imuriin. Se taisi olla sen vanhan, tumman antiikkimaton päällä, mikä siellä on, ja oli siksi jäänyt huomaamatta aiemmin. Onneksi kukaan ei ollut astunut sen päälle. Liisk. Käytämme suoraan kadulle vievää etuovea aika harvoin. 

Mistä pökäle oli tullut? mietin itsekseni samalla kun koppasin sen talouspaperin palaseen ja kiikutin roskikseen. Ah, Batatinha tietenkin retuuttanut sen pihalta, missä olen nähnyt vastaavia silloin tällöin ja olemme Carlosin kanssa aprikoineet, minkä lie petolinnun peppu pudotellut sellaisia pommeja. 

Nämä meidän koiraneidit eivät ole mitään hienohelmoja. Ne tykkäävät tonkia puutarhajätekompostia, vuokralaisten roskapussia, pelloilla olevia naudanlantapaakkuja ja kaikkea muuta kivaa. Yhden kiinteän pökäleen kanniskelu ei siis ole mikään ihme temppu, joskaan ei myöskään ihan jokapäiväistä touhuilua. 

Jatkoin imurointia. Alakerran kylpyhuoneessa allaskalusteen alta singahti päivänvaloon toinen pökäle. Mitä ihhhmettä?? ällistelin nyt. Ei ole Batatinhan tuomisia tämä. Koppasin pökäleen taas paperiin ja kiikutin ulos. Tuijoteltiin sitä Carlosin kanssa ja ihmeteltiin tovi että kuka mitä hä?

Liftari. 
"Pussaa mua, oon sun unelmies prinssi",
kehottaa ihkaoikea sammakko eli rã.
Tapaus painui selittämättömänä unholaan. Sunnuntaiaamuna availin olohuoneessa ikkunoita ja pihalle vievän oven tuuletusta varten, kuten joka aamu silloin kun ei sada. Hiukan myöhemmin Carlos puhui jotain avoimesta ovesta ja sisälle pyrkivistä konnista. Käsitin, että hän pelkäsi että joku tulee ja ryöstää meidät (faz assalto). Rauhoittelin, että avasin oven vasta aamulla. Sitten hän puhui jotain sammakosta (um sapo) ja kylpyhuoneesta. Ah, koirien huoneeseen eli pihan puolella sijaitsevaan kylpyhuoneeseen, tai pikemminkin vessaan, eksyy aina silloin tällöin sammakko. Heilautin kättäni ja sanoin että ei se mitään, se etsii vaan kosteaa paikkaa kun olin pistänyt vastapäätä olevan pienen varaston oven kiinni laitettuani sinne säilöön kauppakassin kokoisen salaatinkerän ja kaksi pientä kaalia. Talvisin pikkuvarasto on sammakkojen suosikkipaikka vanhoista kivirappusista tihkuvan kosteuden ansiosta, tosin yksi niistä heitti siellä henkensä kun tuuli oli painanut oven kiinni eikä kukaan sitä vähään aikaan avannut. 

Jokin jäi kuitenkin nakuttamaan takaraivoon. Kylpyhuone. Sammakko. Pökäleet. Olin varmaan käsittänyt tai kuullut jotain väärin. Ei olisi ensimmäinen kerta. 

Piti kysyä uudestaan. ”Alakerran kylpyhuoneessa oli aamulla iso sammakko”, selitti Carlos nyt niin että minäkin ymmärsin. ”Se on varmaan tullut sisään olohuoneen avoimesta ovesta.”

Ah. Pökäleiden arvoitus sai ratkaisun. Ja sammakko oli jo saanut rikkalapiolla kyydin pihalle.

Nyt kun puhumme sammakosta, tarkoitamme tietenkin rupikonnaa. Niitä majailee pihan puolella – ja näköjään satunnaisesti myös sisällä – useampia. Eräänkin kukkapenkkiin laittamani pohjattoman ruukun sisällä pitää kotiaan ainakin kolme konnaa. Arvoitukseksi yhä jää miten ne pystyvät täällä lisääntymään, mutta aika ajoin suljetulle sisäpihalle ilmaantuu pikkusammakoita. Wikipedian mukaan rupikonna tarvitsee munilleen vettä. Ja että ne voivat elää jopa 40-50 -vuotiaiksi. 

"Pienet sammakot, pienet sammakot,
ne lystikkäitä on..."
Ihmeellistä tässä taloon tunkeutumisessa oli tällä kertaa se, ettei Batatinha tehnyt siitä ilmoitusta. Yleensä se haistaa ja huomaa kaiken (lue vaikka täältä) ja haukkuu erityisesti konnille, kissoille ja käärmeille. Ja kaikelle epämääräiselle mitä kadun puolelta kuuluu. 

Olen joskus ehdottanut pienen lammen tekemistä pihalle ja parin ihan oikean pikkusammakon hankintaa. Olisi niin lystiä kun ne kurnuttaisivat siellä öisin.

Emme ole päässeet tässä asiassa minkäänlaiseen konseksukseen, joten joudun tyytymään kuuntelemaan sammakoiden kurnutusta peltojen poikki kulkevassa pienessä joentapaisessa, ribeiroSuomessa sitä sanottaisiin kyllä ojaksi.

Ilmat ovat olleet sammakoiden kannalta ihanteelliset; on lämmintä ja kosteaa. Tätä kirjoittaessa taivas alkaa sinertää lännestä lähtien, joten ehkä tänään näemme vielä auringonkin. Konnat sen sijaan ryömivät syvemmälle kaivamiinsa koloihin ja lähtevät liikkeelle vasta pimeän tultua. 

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Oi Salvador, viisumaineen pelastaja!

Uusi elämä nousee tuhkasta palaneessa metsässä. 
Portugalissa aletaan hiljalleen toipua Superviikonlopusta. Jollei paavin vierailussa ollut tarpeeksi jännitettävää – ja sitä varmasti oli ainakin turvallisuudesta vastaavalla organisaatiolla – tunnelmaan pääsi viimeistään lauantai-iltana kun ennakkosuosikki Portugali kisasi Euroviisujen voitosta.

Viisut ovat toki kokeneet rajun inflaation lapsuuteni ajoista, jolloin kevyttä musiikkia esitettiin radiossa ja etenkin televisiossa erittäin, erittäin kitsaasti. Ei ollut lukemattomia taivaskanavia vaan tasan kaksi kansallista, sittemmin seuraan liittyi kolmaskin. Musiikinjano oli kuitenkin kova, joten kun kuukausia odotettu viisuilta koitti, linnottauduin makuupussin kanssa olohuoneen lattialle telkkarin eteen päättäväisenä pysymään hereillä koko lähetyksen ja pisteidenjaon ajan.

Useimmiten nukahdin kesken kaiken, ja joku perheenjäsenistä herätteli sitten kun tulos julkistettiin.

Viime lauantaina en malttanut alkaa edes astioiden tiskuuseen illallisen jälkeen, sillä en halunnut jättää näkemättä Portugalin esitystä. Sitä ennen tuli kyllä monen viisun edestä jumputusta, humputusta, hytkytystä ja nytkytystä. ”Taas yksi nainen laulaa korkeelta ja kovaa”, totesin Carlosille aika monen esityksen päätteeksi. Oli vähäpukeisia, kauniita miehiä ja naisia, räiskyviä valoja, liikkuvia taustakuvia, niin paljon kaikkea että alkoi jo ahistaa.

Sitten lavalle asteli Salvador Sobral ja alkoi laulaa. Pidättelin hengitystä varmaan koko kappaleen ajan. Salvadorilla ei ollut taustalaulajia eikä tanssijoita. Hän elehti vain käsillään ja antoi kauniin äänensä puhua puolestaan. Mykistävää.

Oli varmaan elämäni ensimmäinen – ja ehkä myös viimeinen kerta – kun pysyin hereillä koko pisteidenlaskun ajan. Se oli niin jännittävää ja sitäpaitsi jatkuvasti sai tuuletella, kun Salvador sai täydet 12 pistettä. Kun tulos oli selvillä ja voittaja julistettu, poksautimme mekin auki kuohuviinin. 

Ja Carlos kun on aina ennen sanonut, ettei hän perusta Euroviisuista pätkääkään.

Kuten ennen Suomi, sai myös Portugali odottaa ainokaista voittoaan vuosikymmenten ajan. Portugalissa asuvat suomalaiset, ainakin ne jotka tunnen, ovat hehkuttaneet voittoa vilpittömän iloisina. Facebookissa tietenkin. Olemme iloisia kaikesta positiivisesta, mikä kotimaatamme kohtaa. 

Salvadorin voittokappale on lyhyt ja yksinkertainen, siksi kaunis. ”Musiikki ei ole ilotulitusta, musiikki on tunnetta”, sanoi Salvador jälkeenpäin haastattelussa.

Olisiko niin, että kaiken sen pelon ja hämmennyksen jälkeen, mitä Euroopassa on parin viime vuoden aikana koettu, tarvitaan vaihteeksi hiukan rauhaa ja rakkautta. Ei ilotulitusten pauketta. 

Ai niin, tällä viikolla on uutisoitu myös Portugalin talouden olevan hyvässä kasvussa. Kyllä tämä maa vielä talouskriisien tuhkista nousee uuteen eloon. 

Ei minulla tällä kertaa muuta, mutta ensi kerralla varmaan on. 


maanantai 8. toukokuuta 2017

Paavi tulee, oletko valmis

Lähdimme perjantaina käymään kaupassa muutaman kilometrin päässä. Maantiellä ohitimme joukon keltaisin huomioliivein varustautuneita kävelijöitä. He eivät olleet menossa Santiago de Compostelaan, vaan päinvastaiseen suuntaan, Fátimaan.

Tämän viikon lauantaina, 13.5. koittaa Portugalissa Suuri Päivä. Silloin tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Neitsyt Maria ilmestyi Fátimassa kirkkaana valona kolmelle paimenessa olevalle lapselle ensimmäisen kerran, ja itse paavi Franciscus kunnioittaa merkkipäivää läsnäolollaan perjantaista lähtien. Monelle katolilaiselle osallistuminen juhlatilaisuuksiin ja messuun Fátimassa on hengellisen elämän huipentuma. Jotkut vaeltavat paikalle jopa satojen kilometrien päästä. Heillä on huoltojoukot, jotka kuljettavat tavarat, järjestävät muonituksen ja majapaikat. Vaeltajan tarvitsee vain kävellä ja laulaa. 

Paavin vierailuun varaudutaan luonnollisesti tiukoin turvatoimin. Rajatarkastukset on otettu tilapäisesti käyttöön. Televisiossa on vilauteltu poliisikoiria, panssariautoja ja armeijan helikopteria. Kansakunnan muistista ei ole pyyhkiytynyt paavi Johannes Paavali II:n murhayritys Fátimassa 12.5.1982. 

Neitsyt Marian ilmestymisen vuoksi Fátima on yksi katolilaisen maailman tärkeimmistä pyhiinvaelluskohteista, mutta erityisen tärkeä sija sillä on portugalilaisten uskovaisten sydämissä, omalla maalla kun ollaan. Jokaisen kunnon katolilaisen pitäisi käydä siellä edes kerran elämässään kiittämässä siitä hyvästä mitä on saanut tai pyytämässä anteeksi syntejään. Tai sekä että. Vanhanrouvan mieli herkistyy, kun hän muistelee omaa käyntiään Fátimassa joskus vuosia, vuosia sitten. Siitä on niin pitkä aika, että hän vielä muistaa sen.

Voi vain kuvitella millainen tunnelma on messussa valtavan väkijoukon keskellä. Iltapimeällä, kynttilä kädessä piintyneimmänkin kyynikön suupieli värähtää ja silmäkulma kostuu.

Kuvittelun varaan se nyt jää, sillä vaikka palan uteliaisuudesta nähdä paavin vierailun omin silmin, fanitanhan häntä itsekin, niin jää se tällä kertaa väliin ja toista tilaisuutta tuskin tulee. Tosin hotelleissa olisi vielä tilaa, yllättävää kyllä, huonehintojen yltäessä jopa tuhannen euron pintaan.

Pyhiinvaelluskohteet ovat henkisen merkityksensä lisäksi ennen kaikkea hyvä business. Fátimassa, jossa ei pyhätön lisäksi taida olla juuri muuta nähtävää, on kuitenkin hotellikapasiteettia ja ravintoloita pienen lomakeskuksen verran. Matkamuistomyymälöissä myydään katolilaista krääsää – anteeksi vaan tämä nimitys. Tokihan jokaisen pyhiinvaeltajan pitää ostaa muistoksi Fátiman neitsyttä kuvaava patsas. Tärkeä tehtävänsä on myös niillä vahasta tehdyillä ruumiinosilla, joiden avulla rukoillaan parantumista kyseiselle ruumiinosalle.

Varsin nerokkaan liikeidean keksi mies, nimestä päätellen venäläis- tai ukrainalaistaustainen, joka sai päähänsä purkittaa Fátiman siunattua ilmaa. Kyllä, ihan on sellaiseen koristeelliseen säilykepurkkiin taltioitu se ilma ja pistetty purkki kiinni. Maksaa kolme euroa ja on kuulemma herättänyt kovasti kiinnostusta. Jollei sitä ota vitsinä, voi purkin joskus Tärkeänä Hetkenä avata ja henkäistä kitusiinsa Fátiman siunattua ilmaa.

Ei-katolilaisen ja ei-uskovaisen silmissä kaikki on tietenkin kummaa, joskin mielenkiintoista.

Itse en kaipaa väkijoukkoihin rukoilemaan kimpassa. Hiljennyn yksin vaikka omalla pihalla. Yhtenä lämpimänä iltana menin astiat tiskattuamme ulos ja istuuduin puutarhatuoliin koirien mennessä narskuttamaan nappuloitaan. Katselin tummansiniseksi pimentyneelle taivaalle, jota pitkin purjehti hiljalleen vaaleita hahtuvaisia pilviä. Sellaisia, jotka näyttävät pumpulista revityiltä. Niiden välissä näkyi pieni valopiste. Lentokone. Pian toinen. Sekin lentokone?

Ei. Yksi kerrallaan tähdet syttyivät taivaalle pilvenhattaroiden välisiin rakoihin. Yksi kerrallaan ilmestyi pieni pilkahdus toisista maailmoista, niistä tavoittamattomista, jotka ovat ihmiskunnan ulottumattomissa. Kaukana, silti läsnä, olemassa, muttei käsin kosketeltavissa. Emme voi kaikkea valloittaa, onneksi ei tarvitsekaan. Riittää kun ne osaa nähdä, ne valonpilkahdukset. Ei tarvitse mitään muuta tehdä kuin katsoa ja nähdä. 

Ei henkiseen hiljentymiseen muuta tarvita kuin pimenevä taivas ja muutama tähti. 


Näitä kuvia olen käyttänyt aiemminkin, mutta ne sopivat jotenkin aiheeseen. Ensi kerralla sitten tuoreita otoksia. 

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Herkän nenän juhlaa

Ei savua ilman tulta?

Nätti nimetön pikkukaupunki Galiciassa.
Kolmisen viikkoa sitten kirjoitin läheisestä metsiköstä nousevan synkkää savua. Pari tuntia myöhemmin pihalla lensi tuhkaa, ilma oli sakea savusta. Kyseessä ei ollut roskien poltto, kuten uskoin ja toivoin, vaan kevään ensimmäinen metsäpalo. Paloautot olivat pian paikalla.

Eräänä iltana kapusin yläkertaan ja ihmettelin metsän suunnalla näkyviä keltaisia katuvaloja paikassa, jossa ei ole ennen valoja näkynyt. Parin sekunnin päästä tajusin, että metsä roihuaa taas. Paikalle kutsuttiin palokunta.

Palomiehet ovat käyneet paikalla useaan kertaan sammuttelemassa pahimpia liekkejä, eilen viimeksi. Muutoin metsikkö on saanut kärytä rauhassa. Kai se on sekin tapa siistiä metsänpohja. Ikävämpää se on niiden kannalta, jotka sattuvat olemaan tuulen alapuolella. Pyykkiä ei kannattanut pestä parin ensimmäisen viikon aikana. Talon tuuletuksenkin kanssa oli vähän niin ja näin; avasin ikkunoita vain vastakkaiselta puolelta. Pahimmoillaan yöllä, päiväsaikaisen tuulen tyynnyttyä, savu levittäytyi joka paikkaan, tunki jopa ikkunatiivisteiden läpi huoneeseen.

Ja tämä oli vain yksi pieni metsäpalo, ja kesä on vasta alkamaisillaan. Savupatsaita on noussut muuallakin, myös aivan oman metsämme vieressä. Savun lisäksi olemme saaneet "nauttia" muista hajuhaitoista: lähipelloille on levitetty tuhtia naudanlantaa. 

Tänään on ollut ensimmäinen kärytön päivä pitkään aikaan, vaikka metsästä yhä nouseekin pientä savua. Sen sijaan ilmassa lilluu nyt pölyä. Heinät on niitetty, lantalannoitteet levitetty, maa kynnetty ja kylvetty. Tuuli heittää kuivaa maata ilmaan, pyörittelee sitä kuin jonglööri. 

Pistän taas ikkunoita kiinni ja olen hiljaa iloinen siitä, etten ollut vielä pessyt niitä tälle keväälle.

Vaikka Portugalin kesään tällaisia vähemmän kivoja piirteitä liittyykin, on se aina sopeutumiskysymys. Hyvät puolet tasapainottavat.

Baionan rantaa ja satamaa. Taustalla usvaiset vuoret. 

Yksi täällä asumisen hyvistä puolista on se, että voi vaikka lähteä ex tempore lounaalle ulkomaille. Lähinnä Espanjaan. Viime sunnuntaina pakkasimme vanhanrouvan autoon takapenkille, hyppäsimme itse eteen ja suuntasimme kokan kohti Galiciaa. Ajelimme enimmäkseen meren tuntumassa kulkevia maanteitä pitkin, katselimme maisemia ja merta. Osuimme yhteen kylään juhlien aikaan; ihmiset vaelsivat yhteen suuntaan, kadun varteen pystytetyssä teltassa nautittiin juuri viimeistä ehtoollista kaapupukuisten henkilöiden voimin, kylän padre kiiruhti kadulla vastaan helmojaan nostellen, parin pikkukadun päätyyn oli pystytetty kukin koristellut kaariportit. Jos meillä ei olisi ollut päämäärää ja parkkipaikan olisi saanut lähempää (vanhanrouvan askel on kovin haparoiva), olisi ollut kiva pysähtyä ja katsella tarkemmin.

Hauska tappa vanha tuttu. 
Jatkoimme siis matkaa kohti Baionaa, galicialaista pikkukaupunkia. Mitä pohjoisemmas kuljimme, sitä vuoristoisemmaksi maisema muuttui. Vuorten välisissä laaksoissa täytyy olla runsain määrin mikroilmastoja. Talvella sataa paljon, kesälläkin varmaan joskus. 

Raja ylittyi kun ylitimme Minho-joen ylittävän sillan. Ensin olimme Portugalissa, sitten hups, Espanjassa. Matka jatkui, pysähdyimme parin kuvan verran jossain pikkukaupungissa jonka nimeä en enää muista, sitten pääsimme vihdoin Baionaan. Etsimme ravintolan, söimme hiukan turhan suolaista paellaa ja lähdimme oikomaan jalkojamme vähän.

Mikä on todennäköisyys, että portugalilainen törmää Espanjassa käydessään tuttuihin? Ravintolasta lähdettyämme heti 25 metrin päässä vanharouva kohtasi tuttaviaan. Kannattaisikohan hänen lotota seuraavaksi?

Minulla on paljon pienemmät mahdollisuudet törmätä näillä tienoilla tuttuihin. Ei se mitään, tuntemattomatkin kelpaavat. Kävin aamupäivällä ostamassa vihanneksia paikalliselta viljelijältä, ja kulkiessani kotia kohti purjonvarret kassista kurkistaen alkoi eräs vastaan kävelevä vanha nainen hihkua: ”É daqui? Oletteko te täältä?” Pitihän sitä sitten pysähtyä juttusille, vaikka kotona odotti kovaa vauhtia kohoava sämpylätaikina. Kerroin minkä nimisessä talossa asun, ja sittenhän olimmekin jo melkein sukua, esittäydyimme – naisen nimi oli tietenkin Maria – ja tervehdimme poskisuudelmin, joita naisen lierihattu vähän haittasi, ja vaihdoimme terveyskuulumiset.

Pellon tuotteita pakettiin. 
Tätä kirjoittaessa lähipeltoa ei olla pistämässä pakettiin, vaan viljelijä paketoi heinäpalleroita isoiksi muurahaisenmuniksi. Ehkä vielä tänään hän levittelee sinne navetoiden ikiomaa parfyymiä, lantalietettä. Parinkymmenen metrin päähän makuuhuoneemme ikkunasta. 

Jipii. Hauskaa ja hajutonta vappua teille, Rakkaat Lukijat. 


Etualalla Espanja, taustalla Portugali. 

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Pintaraapaisu Portugalia

Moliceiro-veneitä Aveiron keskustan kanaalissa. 

Barran majakka
Monelle matkustavaiselle manner-Portugalista ovat tuttuja Lissabon ja Porto. Maassa on kuitenkin näiden kahden kauniin kaupungin lisäksi monta muuta tutustumisen arvoista kohdetta. Keräsin tähän muutaman, ja vain muutaman. Kooste nähtävyyksineen perustuu vain niihin paikkoihin, joissa olen itse käynyt, ja kaupungeista löytyy toki muitakin nähtävyyksiä kuin tässä mainitut, samoin on paljon muita mielenkiintoisia kaupunkeja ja muita kohteita. Näitä voin nyt kuitenkin lämpimästi suositella lomamatkan päiväretki- tai pidemmänkin oleskelun kohteeksi.

Aveiro

Keskisessä Portugalissa sijaitsevaa Aveiroa kutsutaan Portugalin Venetsiaksi kanaaliensa ansiosta. Kaupungin keskusta kauniine rakennuksineen, kanaaleineen ja pienine katuineen onkin oiva päiväkävelyn kohde. Perinteisellä moliceiro-veneellä voi tehdä pienen ajelun kanaaleilla, aina riaksi kutsutulle laguunille asti. Kannattaa käydä myös katedraalissa ja kävellä suola-altaille, jotka ovat hiukan kaupungin ulkopuolella.

Aveirosta on lyhyt bussi- tai taksimatka merenrannalle Barraan, missä voi ihailla mm. huikean kokoista majakkaa. Keskiviikkoiltapäivisin majakkaan pääsee myös vierailulle – ihan ylös asti.

Kaupungin keskustassa on useita hyviä ravintoloita, ja se on myös suosittu illanviettopaikka kesäisin. Joka kuukauden neljäs sunnuntai Aveirossa on isot antiikki- ja vanhojen tavaroiden markkinat.  

Lissabonin ja Porton väliset junat pysähtyvät Aveiron asemalla. Portosta pääsee myös edullisella suburbano-paikallisjunalla.

Diana-temppeli Évorassa
Évora

Évoran kaupunki on noin kahden tunnin junamatkan päässä Lissabonista itään, sisämaahan. Kaupungin vanha osa sijaitsee kokonaan muurien sisällä ja on yllättävän laaja alue. Katedraalin lisäksi tärkeitä nähtävyyksiä ovat roomalaisten rakentama temppeli, jota kutsutaan Diana-temppeliksi (jäljellä lähinnä rauniot) sekä luista tehty kappeli Capela dos Ossos,  joka ei välttämättä ole niin makaaberi kuin mitä voisi kuvitella. Makuasia toki. Lisäksi vanha aqueduto-vesijohto kaarien alle rakennettuine pikkutaloineen on kiintoisa kohde. Lisäksi Évorassa on pari palatsia. Alentejon maaseutu Évoran ympäristössä on varsinkin keväisin kuulu kauneudestaan. 

Guarda

Guarda on Portugalin korkeimmalla sijaitseva kaupunki, 1000 metrin korkeudessa. Katedraalin, linnoituksen ja museon lisäksi itse kaupungissa ei ole järin paljon nähtävää, mutta vuoristossa sijaitsevana se on silti ihan kiintoisa kohde. Varsinkin junamatka Coimbraan on sykähdyttävä. Guardasta on myös bussiyhteys Espanjan puolelle Salamancaan (lue lisää tekemästäni kiertomatkasta täältä).

Täällä syntyi Portugali. 
Guimarães

Kivimuodostelma Penhan vuorella.
Hiljattain Euroopan kulttuuripääkaupunkinakin ollut Guimarães pohjoisessa Portugalissa viehättää rauhallisuudellaan ja kauneudellaan. Guimarãesia sanotaan Portugalin kehdoksi, berço de Portugal, sillä maa on saanut täältä alkunsa. Laaja kävelykatujen keskusta on mukava paikka käveleskellä ja viettää aikaa. Kannattaa kiinnittää huomiota vanhoihin taloihin: joissakin kerrokset näyttävät olevan kaltevia ja ikkunat ja ovetkin vinoja. Optinen harha vai ei?

Guimarãesin linna on tutustumisen arvoinen kohde, samoin kuin sen vieressä oleva palatsi Paço dos Duques.

Vaikkei varsinaisesta kaupungin hälinästä voi oikein puhuakaan, pääsee sitäkin vähää hälyä pakoon ottamalla köysiratakyydin Penhan vuorelle. Siellä voi nauttia piknikistä satumetsämäisessä ympäristössä ja ihailla vuoren ympärillä avautuvia maisemia.

Jo pelkästään junamatka Portosta Guimarãesiin on elämys, kun juna matelee vehreissä laaksoissa osin jokea myötäillen.

Kapea kuja Piódãossa.
Piódão

Piódão keskisessä Portugalissa on pikemminkin kylä kuin kaupunki. Melkein kaikki rakennukset on koottu paikallisesta materiaalista, nimittän xisto-liuskekivestä. Jopa katot on tehty kivilaatoista. Kylän yleisilme onkin tumma, mutta silti kaunis. 

Sisämaassakaan ei tarvitse olla vailla uimarantaa. Jokien varsilla on praia fluvial -rantoja. Sellainen löytyy myös Piódãosta. 

Laakson vastakkaisella puolella näkyy asumaton kylä. Joskus jotkut ovat ostaneet näitä hylättyjä kyliä ja kunnostaneet rakennuksia muun muassa matkailijoiden käyttöön. 

Näkymä Santa Luziasta Viana do Casteloon, Limajoelle ja Atlantille.
Vaatimattoman sisäänkäynnin takana
piileskelee kehuttu ravintola Vianassa. 
Viana do Castelo

Pohjoisrajan likellä, Limajoen suulla oleva Viana do Castelon kaupunki on ehkä tunnetuin telakkateollisuudestaan ja Coração de Viana, Vianan sydän filigraanikoruistaan, jotka tosin valmistetaan muualla. Vuosittain elokuussa järjestettävässä Romaria de Nossa Senhora d´Agonian juhlissa  nuoret naiset laittavat ylleen perinneasun ja arvokkaat kultakäädyt. Kaupungissa on mielenkiintoinen asumuseo Museu do Traje, jonka yksi erikoisimmista vaatekappaleista on olkitakki, sekä entiseen sairaalalaiva Gil Eanesiin tehty laivamuseo.

Kaupungista pääsee jälleen hetkeksi karkuun, kun hyppää rinnettä pitkin kömpivään elevadoriin eli hissiin ja menee Santa Luzian vuorelle. Huipulta avautuu huikeat näkymät kaupungin yli merelle Santa Luzian pyhäkön edestä. Vielä ylemmäs pääsee kirkon kupolissa. Lähettyvillä on aika monen tähden hotelli Pousade de Viana do Castelo.  Sen sijaan kaupungin keskustassa on sympaattisia pikkuhotelleja ja -ravintoloita.

Viana do Casteloon pääsee Portosta esimerkiksi junalla. Vianasta on myös junayhteys Espanjan puolelle Vigoon (juna lähtee Portosta).
Varsinainen rantarata Farossa. 

Faro

Hypätään pohjoisesta etelään ja Faroon. Monille Farosta tulee mieleen Algarvea palveleva lentokenttä, mutta se on itse asiassa varsin sympaattinen, aito algarvelainen pikkukaupunki. Farossa voi käveleskellä vanhassa kaupungissa ja ajaa rantaa pitkin kulkevalla junalla aina Espanjan rajalle asti, tai hypätä veneeseen ja mennä tutkimaan Ria Formosan luonnonpuistoa. Myös Farossa on luukappeli.

Faroon on junayhteys pohjoisesta asti Lissabonin kautta kauniita maisemia katsellen. Paljon nopeammin toki pääsee lentäen. Albufeiran lomakohteen ja Faron välillä on bussiyhteys.

Vila do Conde

Sokerina pohjalla oma kotikaupunki Vila do Conde, joka sijaitsee Porton pohjoispuolella. Kaupungin kauneinta antia ovat Avejoki, vanhan kaupunginosan kapeat kadut, katedraali, Santa Claran luostarirakennus, huikea aqueduto-vesijohto, jolla on alun perin ollut pituutta useampi kilometri, sekä tietenkin meri ja hiekkarannat. Kaupungissa on mm. merenkulkumuseo museolaivan kera, pitsinnypläysmuseo ja kirjailija José Région kotimuseo.

Vila do Conden vaikuttava aqueduto. 

Jos liikut omalla autolla, käy katsastamassa myös Vila Chãn kalastajakylä ja paikallisen Gaudin taideteokset (katso kuvia täältä), tai aja sisämaahan vaikkapa Santiagon reitin varrella sijaitsevaan Vairãon kylään, jonka korkeimmalla kohdalla on pieni kirkko merinäköalalla ja korkkitammien varjostama pikkupuisto.

Vila do Conde on perjantaisia toripäiviä lukuun ottamatta varsin unelias pikkukaupunki, mutta isomman kaupungin vilinään pääsee käsiksi läheisessä Póvoa de Varzimissa, jossa on jopa kasino. Molempiin pääsee Portosta maan päällä kulkevalla metrolla.

São Jõao eli juhannus on yleensä iso juhla Vilassa. Joka neljäs vuosi järjestetään myös Procissão dos Tapetes de Flores, jolloin kaupungin keskustan kaduille, monen kilometrin matkalle, kootaan kukista matot, joita pitkin kulkee kulkue. Tapahtuma kestää vain yhden päivän, mutta sitä valmistellaan kuukausia. Juhla järjestetään seuraavan kerran 15.6.2017 (katso täältä kuvia vuoden 2013 tapahtumasta).


Vielä jäi uupumaan monet mainiot paikat, kuten: Coimbra, Sesimbra, Sintra, Cascais, Óbidos, Leiria, Nazaré, Dourojoen laakso, Gerês, äh, listaa voisi jatkaa loppumattomiin. Kesäisin on paljon juhlia, ja vaikka niistä useimmilla onkin uskonnollinen tausta, ovat ne mielenkiintoista nähtävää myös ei-katolilaisen vinkkelistä katsottuna, sillä ne ovat olennainen osa portugalilaista perinnettä ja kulttuuria ja varsin värikästä seurattavaa.

Kannattaa myös muistaa, että Portugalissa on  kylpyläkaupunkeja, mm. Luso ja Caldas da Rainha. Sekä jylhää vuoristoa ja ihanaa maaseutua, joka varsinkin täällä pohjoisessa on aina vehreä. Niin ja Atlantin valtameri, aaaah... 

Maisemien lisäksi Portugalin parasta antia ovat tietenkin ystävälliset ihmiset, leuto ilmasto, suht terveellinen ruoka ja suomalaiselle kukkarolle lempeä hintataso. Kaunista arkkitehtuuria pääsee ihailemaan aivan ilmaiseksi, vain omien jalkojensa kustannuksella, sillä ne joutuvat koville! Vastaantulijat opastavat mielellään eksynyttä kulkijaa, ja naisenkin on yleensä turvallista kulkea yksin. En ole koskaan tuntenut oloani turvattomaksi lukuisilla reissuillani vaikka seuralaisena on ollut vain kallis kamera. Parasta antia ovat juttusille ryhtyvät tuntemattomat, ja olen itsekin oppinut avaamaan suuni. Se kannattaa.

Tervetuloa Portugaliin! 


Etualalla laivamuseo Avejoella, taustalla kohoaa Santa Claran luostarirakennus. 

Huikeita vuoristoja, tässä Serra do Açor.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Laiska maanantai

Kevät on tulla kolistellut Portugaliin. Tai oikeastaan kesä. Tänään on harvinainen, miltei tuuleton päivä. Taivas on puolipilvessä ja ilma lempeä. Ikkunat ovat levällään, jotta lämmin ilma pääsisi kiviseinien sisälle. Ne kun lämpenevät aina jälkijunassa.

Kirjoituspöydän ääreltä näen, miten naudat märehtivät laitumella. Häntä heilahtaa tuon tuosta hätistelemään liian likelle pyrkivää kärpästä. Ne ovat tulleet lämpimien ilmojen myötäjäisinä.

Talvenviettopaikoiltaan ovat saapuneet myös pääskyset. Ne sujahtelevat vikkelinä paikoissa, joihin on kerääntynyt hyönteisiä. Pesät on varmaan jo tehty. Pääskyset eivät paljoa lepäile. 

Kävin avaamassa yläterassille vievän oven ja huomasin, että kohta joutuu varmaan pistämään kaikki luukut kiinni. Läheisestä metsästä nousee sankka savu. Ei sentään metsäpalo vielä, vaan metsänpohjasta siivottuja kuivia oksia ja lehtiä poltetaan etteivät ne kesähelteillä syttyisi. Se on ennaltaehkäisevää toimintaa.

Portugalin huhtikuu on toistaiseksi ollut vähäsateinen. Jos ilmat jatkuvat tällaisina, joudutaan monessa talossa jännäämään riittääkö vesi kesän yli. Onhan tällekin kadulle vedetty kunnan vesijohto, mutta eivät läheskään kaikki ole liittyneet siihen. Vesi on kallista ja kaivovedellä pärjää kuitenkin suurimman osan vuodesta.  

Monelta pellolta on jo niitetty talven heinä ja seuraavaksi niille kylvetään maissia. Itse päätin tänä vuonna pitää istutusten kanssa maltillista linjaa. En jaksa kastella. Vesi on painavaa, sehän painaa kilon litralta, eikä letkua saa joka paikkaan. Myyrätkin mellastavat kasvimaassa, vanharouva kukkapenkeissä, kitkee joskus rikkaruohojen ohella itäneet kukatkin. Ostin vain muutaman chilin ja padrão-paprikan taimen sekä kesäkurpitsoja, ja kylvin avomaankurkkua ja kurpitsaa, loput vihannekset haen paikalliselta maatilalta. Neljällä-viidellä eurolla saa viikon vihannekset. Ei tarvitse muuta kuin kantaa ne kotiin.

Paha tapa on joskus ahnehtia tekemistä liikaa. Asettaa tavoitteet liian korkealle. Sillähän sitä saa kasattua itselleen turhia paineita. Välillä se tekee ihan hyvää, silloin saa paljon aikaan, mutta välillä pitää ottaa vähän rennommin ja antaa akkujen latautua. Hyperaktiivi toteuttaa sen tietenkin tekemällä jotain kivaa. Jotain sellaista mistä pitää. Se ei välttämättä ole kastelukannun kanssa loikkimista tai mopin kanssa mesoamista. Viime aikoina olen ommellut paljon. Ensin tein tusinan verran kauppakasseja, sitten tyynynpäällisiä. Ja värjäsin lankoja. Kirjoittamisen ohella, toki.

Näin lämpimänä maanantaipäivänä olo on raukea kuin laitumen naudalla. Tekisi mieli lötköttää hetki auringossa ja antaa hännän heilua, jos häntä olisi.

Mutta ei auta. Kanat odottavat makupalojaan – ne saavat leivänkantteja, riisintähteitä ja vihannesten kuoria pienessä kipossa. Nähdessään kipon kädessäni yksi kanoista yrittää lentää sen reunalle. Kirjaimellisesti se siis hyppii silmille. Jos menen aitaukseen ilman kippoa, kanat yrittävät nokkia helmojani . Ruohot ja maissit ovat ihan out, vain herkkupalat saavat kanojen koipiin vipinää.  

Kanojen luona käytyäni on aika kastella ne vähät istutukset. Ja tehdä jotain muuta hyödyllistä.

Jälleen ollaan siis kesän kynnyksellä, ja jotenkin minulla on sellainen olo, että tästä tulee erilainen kesä. Miten, en tiedä, aika näyttää. Tai saattaahan tästä tulla ihan samanlainen kesä kuin aiemmista neljästä mitä tällä haavaa on tullut täällä vietettyä. Lämmin, aurinkoinen, touhuntäyteinen, leppoisa. Tuntuu siltä, että pitäisi asettaa kesälle tavoitteita. Tehdä sitä ja tätä ja käydä siellä sun täällä. Ihan kuten ennen pakkasi kesälomille kauheasti tekemistä. Kun ei muulloin jaksanut ja/tai ehtinyt. Nyt pitäisi ehtiä ja jaksaa, mutta vuorokaudet tuntuvat lyhentyneen tai sitten olen itse tullut hitaammaksi. Viime kesältäkin on rästejä jäljellä. Tänään on maanantai, ei huvittaisi edes ajatella tekemättömiä töitä, saati sitten että niihin kävisi käsiksi.

Jospa siis aloittaisi siellä kanalassa käynnistä, toisi sieltä päivän munan, sillä keskimäärin sen verran kolme kanaa saavat aikaiseksi. 

Se on sentään aika paljon vähemmän kuin mitä itse saan tehtyä. 

Kuvat näpäyksiä Aveirosta kuuden vuoden takaa. Kuka tietää, mitä kukat ikkunassa tarkoittavat? 



torstai 23. maaliskuuta 2017

Varjoista valoon

Aina ei tiedä mistä aloittaa. Joskus ei osaa lopettaa. Käsityöihmisenä tiedän, että voin ottaa langan, tehdä siihen solmun, pujottaa siihen koukun ja tehdä silmukan toisensa perään, ketjuksi, sitten virkata ketjuun lisää silmukoita, tehdä siitä neliön, patalapun, vaatekappaleen, laukun, torkkupeiton, pienen korin tai maton. Melkein mitä vaan. Kun on viimeisen silmukan aika, katkaistaan lanka ja vedetään se silmukan läpi. Kiristetään ja päätellään langanpäät. Se on valmis.

Tarinoiden kanssa on sama juttu. Myös blogipäivitysten kanssa on sama juttu. Aloitetaan pienestä silmukasta, yhdestä sanasta, kirjoitetaan niitä ketjuksi, lauseiksi, kokonaiseksi kappaleeksi, yhdistetään kappaleet toisiinsa, leikataan pois turhat rönsyt ja saadaan kokonainen tekstintekele.

Ei se ole sen kummempaa.

Silti on joskus vaikea tietää mistä aloittaa. Se ensimmäinen sana, se on usein vaikein. Ensimmäinen lause myös. Lukeeko kukaan pidemmälle, jos aloitan blogipäivityksen ”Kävin sitten Suomessa ja...” Ulkosuomalaisen Suomen reissut noudattavat useimmiten samaa kaavaa. Ei niissä oikein ole mitään kerrottavaa. 

Siitä huolimatta minun on pakko kertoa, että kuun alun matka oli antoisa. Enkä oikeastaan muuta tehnyt kuin heiluin maalipensseli tai -tela kädessä. Toki kastelin niitä välillä maaliin. Hankin samalla itselleni cabelos brancos, eli harmaita tai suoraan suomennettuna valkoisia hiuksia. Kattoa maalatessa olisi hyvä olla hattu päässä.

Miksi matka sitten oli antoisa? Ensinnäkin sain seurata, miten viimeksi 80-luvulla remontoitu tummasävyinen asunto 1800-luvun lopulla rakennetussa hirsitalossa muuttui vaalean valoisaksi. Sain huomata myös sen, että jaksoin riehua maalaustöissä jopa kymmenen tuntia päivässä. Asuin remontin keskellä, ja iltaisin olin niin puhki, että istuin huoneiston ainoaan nojatuoliin takeaway- tai einesruokalautasellinen sylissäni, nostin jalat maalipöntön päälle ja söin ja tuijottelin seiniä siihen saakka kunnes menin petiin lukemaan Joel Dickerin kirjaa Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Unen tulo oli silti tiukassa, sillä kävin ylikierroksilla.

Antoisinta oli kuitenkin tehdä töitä veljeni kanssa. Vajaan kahden viikon aikana vietimme aikaa yhdessä enemmän kuin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Juttelimme, suunnittelimme remonttia, kuuntelimme radiota töitä tehdessämme, olimme hiljaa. Hankimme kauniin keittiön, jossa ruokaa tulee laittamaan joku muu. Harmittelimme, kun äidiltä peritty asunto menee myyntiin. Olisi kiva jos hän olisi saanut asua siinä vielä.

Kotona Portugalissa odotteli kirkas auringonpaiste, hymyilevä Carlos, hepuloivat koirat ja kukkivat luumu- ja persikkapuut. Vanharouva totesi: ”Ei tainnut matka lihottaa”. No ei, ei sillä työmäärällä mitä tuli tehtyä ja vaikka yhtenäkin iltana söin melkein täyden kebab-annoksen. Lepolomaa ei ollut tiedossa kotonakaan. Kävin käsiksi siivoustöihin ja pyykkivuoren valloittamiseen. Ryhdyin heti myös jatkamaan kesken jäänyttä käsikirjoitusta, sillä kahden viikon tauko kirjoittamisessa aiheutti paineen tuntua päässä. Piti saada tekstiä purettua sieltä. 

Vaikka tällä hetkellä kärvistelemmekin takatalven kourissa, saa jo pidentyneistä päivistä kummasti energiaa kun mielessä pitää sen, että kesää kohti mennään. Naapurin laitumella muutaman päivän ikäinen, vielä vitivalkoinen karitsa hyppii ja loikkii ja pässit puskevat toisiaan päähän, ensimmäiset pääskyset ovat saapuneet ja västäräkit häipyneet, valkoiset kallat täplittävät pellonlaitaa ja syksyllä lehtensä pudottaneiden puiden silmut turpoavat päivä päivältä, puhkeavat kohta pikkuruisiksi hiirenkorviksi. Tärkeintä on kuitenkin valo, olkoonkin vaikka pilviverhon vaimentamaa. Hetkittäin ne pilvetkin antavat periksi ja antavat auringon paistaa. Siitä se kevät alkaa.   


Arkistosta kaivetuissa kuvissa valo läsnä tavalla tai toisella. 

maanantai 27. helmikuuta 2017

Kicksinsä kullakin

Matkalaukku on tuskin ehtinyt kerätä pölyä edellisen reissun jälkeen kun pakkailen jo taas, tosin tällä kertaa matkustan Suomeen pelkällä käsimatkatavaralla. Tammikuun reissuun lähtiessäni tiesin jo ennakkoon sen olevan henkisesti raskas, nyt tulevasta matkasta on tulossa fyysisesti raskas. Vietän parisen viikkoa maalisuti kätösessä remonttiapuna. Paneloidut katot ja seinät joutuu sivelemään pensselillä, telalla siitä ei tulisi mitään.

Silti on hyvä päästä tekemään jotain konkreettista. Sellaista, että näkee sen oman kätensä jäljen ja se jälki jää sinne vielä senkin jälkeen kun itse olen lähtenyt. Se on niin toisenlaista kuin se, mitä ennen palkkatöissä tein. Ensin pyöriteltiin papereita, ja teknologian kehityttyä ei enää edes niitä, vaan pelkkiä bittejä. Mitään ei tuntunut koskaan tulevan valmiiksi.

Vähän samanlaista on nyt, kun kirjailijanurani on nytkähtämässä liikkeelle. Kustantajan löytänyt dekkarikäsikirjoitus valmistui noin seitsemässä kuukaudessa. Konetta taoin viitenä tai kuutena päivänä viikossa, mietin juonta aamuyöstä, pyörittelin sanoja ja hioin lauseita mielessäni pitkin päivää kotiaskareiden lomassa. Välillä tuntui, ettei siitä tule koskaan valmista. Alkoi jo kyllästyttää. Bitit vilistelivät koneella ja vasta sitten kun tulostin koko hoidon lukeakseni sen paperilta, näki millainen paksu, lehtevä pinkka siitä tuli. Vasta silloin siitä tuli jotain konkreettista: mustaa tekstiä valkoisella paperilla. Siihen meni viitisen kuukautta.

Seuraavan kerran laatimani tarina on käsillä kosketeltavissa elokuussa, kun kirja putkahtaa painosta ulos. Voin ottaa sen käteen, avata sen, kuulla miten se natisee nidoksistaan, haistella sitä, lukea sieltä täältä lauseita, tekstiä, jonka olen itse saanut aikaan. 

Onhan se aika jännää.

Kansi on valmis, kuva ohessa. Kirjan nimen perusteella siitä ei ehkä tule joulun hittilahjaa. Portugalilaiselle maalaiskylälle sijoittuva tappotarina toivottavasti muutoin  löytää lukijansa. 

Nyt olisi kai voinut siis ottaa rennommin ja odotella kirjaa painosta. Ja pöh. Aloitin jo uuden käsikirjoituksen. Tavoitteena oli saada ensimmäinen versio, tarinan ”luuranko”, kuten sitä kutsun, valmiiksi ennen Suomen matkaa. "Lihoja" lisäilen seuraavalla kierroksella. Paria kappaletta vajaaksi jäi kuitenkin, joten urakka jatkuu kun palaan kotiin.

Aamuisin heräillessämme rupattelemme mukavia. Kerron miettiväni, "pitäisikö vielä tappaa yksi" ja miten. Loppupäivästä kohdatessamme pihakatoksen alla Carlos tiedustelee varovasti miten kävi. Hänelle alkaa kai viimein valjeta millaisen kummajaisen kanssa asuu. Pirunsarvet puskevat päälaelta esiin. 

Alkukuun sadepäivät olivat täydellisiä kirjoittamiseen. Parin viime viikon keväiset ilmat sen sijaan koettelivat keskittymistä. Vaatteitakin oli pyykättävänä ja kylpyhuoneita ja lattioita pestävänä. Puutarhassakin olisi voinut touhuta enemmän. Ja istua pihan perällä rappusilla neulomassa vielä viimeistä paria villasukkia tai tekemässä jotain muuta kivaa. Kerran kerin siellä pari kasveilla värjäämääni lankavyyhteä, siinä kaikki.

Ei tullut mieleenkään, että vaan olisi ja nököttäisi. Kevätauringon ansiosta pompin paikasta toiseen kuin sähköpaimenesta säkärin saanut jänis.

Kun aikatauluistaan ja tekemisistään päättää itse, on itsekurille kysyntää, että jotain saisi aikaan. Irtiotto ei ole synonyymi laiskottelulle. Päinvastoin, Irtiotto ja elämänmuutos vaatii vahvaa motivaatiota ja draivia tekemiseen. Energiaa ja innostusta. Sitä, että saa tekemästään jonkinlaiset kicksit. Pientä adrenaliinin tirahtelua tai endorfiinin tihkumista. Siihen jää koukkuun. 

Portugalissa vietetään parhaillaan karnevaaleja, kuten muuallakin katolilaisessa maailmassa, ihan samaan aikaan kuin Suomessa vietetään laskiaista. Enpä muistanut koko asiaa silloin kun lentoja varasin. Kotikylän kulkue huomenna jää siis näkemättä, mutta parin vuoden takaisista kokemuksista voit lukea täältä. Ohessa parit kuvat samalta vuodelta, mutta toiselta kylältä. Vielä lauantaina aurinko paisteli, mutta tänään jo sateli eikä ole mitenkään erityisen lämmintä. Vaatii hirveän suurta motivaatiota sekin, että tällaisella ilmalla tanssii kadulla niukassa asussa.

Kicksinsä kullakin. 

Hauskaa laskiaista ja karnevaalia, rakkaat Lukijat, parin viikon kuluttua ”tavataan” taas.