Vapaus lähteä

Vanhus ja meri. 

Toistaiseksi lämpimin koskaan kokemani joulukuu ryömii hiljalleen kohti joulua. Päiväsaikaan on saatu nauttia petollisesta lämmöstä – hikoile hiukan auringossa ja mene sen jälkeen kostein paidoin varjoon tai sisälle taloon, ja nappaat vähintään pienen nuhan. Varovainen saa siis olla. Aamupäivisin avaan ikkunat levälleen että lämmin ilma pääsee kiviseinien sisäpuolelle. Sunnuntai-iltana ei kukaan kinunnut takkaan tulta. Kyllä tällainen joulukuu kelpaa kaukaa Pohjoisesta tulleelle viluvarpaalle.

Viime päivityksen jälkeen Irtiotossa on tapahtunut vain kaksi mainitsemisen arvoista asiaa. Ensimmäinen niistä oli se, että kanojen pesästä löytyi pari päivää sitten muna. Senhän pitäisi olla ihan normaalia päivärutiinia, mutta yksikään kolmesta kanasta ei ole muninut yhtään mitään elokuun lopun jälkeen. On ihan tavallista, että ne sulkasadon aikaan pitävät taukoa muninnassa, mutta näin pitkä tauko sai meidät jo epäilemään munarosvon vierailua kanalassa.

Kanat ovat muutenkin aika nirppanokkia mitä munimiseen tulee. Joko on liian kuumaa tai kylmää, liian kuivaa tai märkää, liian pimeää tai valoisaa, ähky kotiloista tai ties mitä niiden puutteesta, ja niin edelleen. Niin nirsoja ovat, että tuntuu ihmeelliseltä että maailmassa yhä on munia. Ja kanoja. Kanojen pito on alkanut tuntua pöhköltä touhulta.

Toivoa antoi kuitenkin ensimmäinen muna, jota parin päivän sijasta seurasi toinen. Vielä en ala kysellä naapuriapua kanojen toimittamisesta tuonpuoleiseen. Eläkööt, mokomat, ei niiden ruokkiminen ylivoimaista ole.

Vähintäänkin munimiseen verrattava suuri saavutus oli se, että sain vihdoin pestyä olohuoneen ikkunat (3 kpl). Sekä sisä- että ulkopuolelta. Pokien uurteet jätin tosin väliin. Joka on seurannut blogia pidempään on saattanut pistää merkille sen, että ikkunoiden pesu on minulle ylivoimaisen vastenmielistä. Palaanhan aiheeseen aina tämän tästä yrittäessäni psyykata itseäni tähän toimenpiteeseen, joka parhaimmillaankin tuo vain lyhytaikaisen ilon. Katutasossa olevat ikkunat pölisevän pellon laidalla eivät montaa puhdasta päivää näe.

Nyt ne kuitenkin pesin. En muuten kehtaa ripustella joulukoristeita näkösälle.

Kun makuuhuoneen ikkunat ja yläkerran ulko-ovi tuli jo kerran tänä vuonna pesaistua, niin jäljellä on enää kuusi pari-ikkunaa, yhden kylpyhuoneen pikkuikkuna ja kaksi ikkunallista ovea. Uhh.

Santiagon tie.

Eilen, Suomen itsenäisyyspäivänä, ajatukset hyppäsivät sattumoisin vuosien taa jolloin asuin vanhempieni ja toisen veljeni kanssa Siperiassa. Siis ihan oikeasti Siperiassa. Ja miksi ajatukset näin kauas pomppasivat? No, itsenäisyyteen kun liittyy minun mielessäni olennaisena osana vapaus, myös vapaus lähteä kotimaasta jos siihen kokee tarvetta. Silloin perheeni käytti vapautta mennäkseen Siperiaan, missä aika pian huomasin, ettei neuvostoajan venäläisillä ollut vastaavaa vapautta. Edes oman maan sisällä ei saanut liikkua vapaasti. Jotkut naiset menivät naimisiin sinkkujen suomalaismiesten kanssa päästäkseen pois Neuvostoliitosta. Säädyllisen ajan kuluttua haettiin eroa ja nainen sai jäädä vapaaseen Suomeen. Kuulostaako kummalta? Kuulosti se silloinkin. 

Nykyisin migraatio on arkipäivää. Jotkut pomppivat maasta toiseen kuin jänikset porkkanapellossa, napaten makeimmat herkut kunkin maan antimista. Puolisonkin perässä muuttaminen on Erasmusten ja lomamatkojen ja nettirakkauksien myötä yhtä yleistä kuin ennen vanhaan oli käydä vaimon haussa naapurikylällä. On ihan tavallista, että perheessä pulistaan kahdella, kolmellakin kielellä. Joulunviettoon sulautetaan kaksi eri perinnettä, sukulaisiin mennä huitaistaan lentokoneella ja viedään tuliaisiksi muun maan herkkuja. En varmasti ole ainoa, joka pakkaa matkalaukkuun oliiveja, juustoja, viiniä ja jotain muuta mitä muka Suomesta ei saa tai ei ainakaan yhtä hyvää. Paluukyydissä tuodaan ruisleipää, salmiakkia, kuivattuja herneitä ja HK:n sinistä.

Kukaan ei ole niin suomalainen kuin ulkosuomalainen, joku on joskus lausahtanut ja tässä lauseessa kiteyttänyt asian ytimen. Vaikka käytin vapautta lähteä kotimaasta, johon en koskaan ollut kunnolla juurtunut, liekö taka-alalla vanhempien evakkotausta tai mikä lie mutta näin kuitenkin on, niin se ei tee minusta vähemmän suomalaista. Suomalaisuus piilee kielessä, mielessä, koulutuksessa ja kasvatuksessa, kulttuurin monimuotoisuudessa, syvissä metsissä ja tuhansissa järvissä, perheessä ja ystävissä. Itsenäisyydessä. Ilman itsenäisyyttä ei olisi suomalaisuutta. Kiitos papoilleni, jotka sitä puolustivat. 

Näin kun pohdiskelen, saan patistettua itseni melkein hurmosmaisen isänmaallisuuden tilaan. Se on hyvä hetki lähteä tutkimaan uuden kotimaan antimia, vaikkapa pienen kalastajakylän rantaraitille. Sieltä oheiset kuvat. Mukana myös ikkunoita. Atlantin suolaisten pärskeiden pesemiä.