Oi ihana syyskuu

Näin päätin blogin otsikoida kun viime viikon mittaan mietin mitä kirjoittaisin. Silloin oli kauniita, lämpimiä päiviä, jo hieman kuulaita, mutta vain aavistuksen verran. Pidän syyskuusta Portugalissa eniten. Atlantin tuuli tyyntyy, meri on lämmin ja rannoilla taas tilaa lomalaisten palattua omille tahoilleen. Kesää on pitkälti takana ja vielä parin viikon edestä edessäkin päin.

Se, joka tällä hetkellä on Pohjois-Portugalissa tai on seurannut täkäläistä säätilannetta, havainnee otsikonvalinnassa lievää ironiaa, tai suorastaan kohtalon ilkkuvaa ilakointia. Lällällää! Vettä valuu maahan taivaan täydeltä, kera tuulen, jonka ennustetaan vielä yltyvän myrskylukemiin. Kuivan kesän kaikki sateet tulevat parin seuraavan päivän aikana. Saamme jo esimakua nurkan takana väijyvästä syksystä.

Syyskuu on sadonkorjuun aikaa. Kasvimaa on melkein jo antimensa luovuttanut, hedelmäpuutkin yksi toisensa jälkeen. Toki talvellakin hedelmiä on; appelsiinit, kakit ja sharonit vasta valmistautuvat satokauteen. Näillä seuduin suurin ja tärkein sato huojuu kuitenkin pelloilla, niillä lukemattomilla maissipelloilla, jotka läiskittävät maisemaa. Maissinkorjuu on jo alkanut, sillä monena päivänä ison niittokoneen hurinaa kuuluu jostain kaukaa. Sitä ei näy, sillä monimetrinen maissimetsä peittää näkyvyyden.

Odotan henkeä pidätellen, milloin talomme vieressä olevat pellot niitetään. Hirviömäisen niittokoneen häivyttyä pellolle levittäytyy hiljainen kansa; naapuruston ja vähän kauempaakin tulevat kanojenomistajat tai pientä sivubisnestä halajavat haravoivat – ei haravalla vaan katseellaan – pellot läpi ja korjaavat talteen puimurin kidasta karanneet maissintähkät. Ne kuivataan, jyvät irrotetaan käsin, tai jotkut jauhavat tähkät pienillä myllyillä rehuksi. Meidän kanamme ovat koko talven syöneet viime vuoden jyviä, ja niitä on vielä säkillinen jäljellä. Säkillinen annettiin myös naapurin leskirouvalle, jolla on laskujensa mukaan ruokittavanaan 21 nokkaa, kanojen lisäksi ankkoja.

Täysinäisten tähkäkassien kantaminen pellolta kotiin on raskasta, mutta keräilijäluonteelle niin antoisaa puuhaa. Mehevän maissintähkän bongaaminen tuntuu samalta kuin löytää suomalaismetsästä kantarellin. Löytämisen ilo on sama. Saapas tuntuu yhtäkkiä ihmeen kevyeltä, ja sitä suorastaan liitää saaliinsa tykö.

Nämä ilot ovat siis vielä edessäpäin. Karjankasvattajan arki ei ole pelkkää ruusuilla tanssahtelua. Isotkin vasikat voivat joskus sairastua esimerkiksi ahmittuaan liikaa rehua. Viime viikolla yhdellä vasikalla oli vatsavaivoja ja toinen ontui pari päivää. Jos se ei olisi päässyt omin avuin makuulta ylös, olisi tilanne ollut vaikea. Monisatakiloista eläintä ei tuosta noin vaan tuupita jalkeille. Parissa päivässä vaivat menivät kuitenkin ohi, ja hengähdimme helpotuksesta.

Viime viikolla minulla oli suuri ilo, kun muutama lähiseudulla asuva suomalaisrouva tuli kyläilemään. Pidimme pienet Suomi-kekkerit kaikille tuttuine herkkuineen, joita eri paikoista taioimme. Itsestään selvää ei ole piimä, ei hapankorppu, ei silli eikä tilli. ”Tuntuu ihan joululta”, huudahti joku, kun pöytään kävi. Ehkä vietimme siis pienen esijoulun. Ensi kerralla saatan tehdä hernekeittoa ja pannukakkua, sillä olen jemmannut kahta veljeltä saatua hernepussia kuin aarretta.

Blogin päivityksessä oli pitkähkö tauko. Takki oli vähän tyhjä näistä jutuista ja täynnä muita. On vaikea kirjoittaa lintukodosta käsin, kun muualla maailmassa moni pakenee kodeistaan. Suomessa ja Portugalissa käydään aivan samoja keskusteluja ja mielenilmauksia pakolaisten vastaanoton puolesta ja vastaan. Olen huomannut, miten sosiaalinen media vaikuttaa mielipiteisiin – omanikin oli muuttua, ja on hetkittäin kahden vaiheilla. Kuva aaltojen rannalle kantamasta punapaitaisesta pikkupojasta on piirtynyt mieleen terävyydellä, jota aika ei haalista.

Joinakin päivinä syyskuu on vähemmän ihana. 

Suruja seuraa kuitenkin iloja, paiste sadetta. Ainainen aaltoliike kuuluu elämän virtaan, se meitä kannattelee ja vie eteenpäin. Antaa sateen räiskiä ikkunaan, antaa sen kastella laitumet ja kasvimaat, kasvattaa purot katujen laidoille, valua jokiin ja joista mereen. Antaa tuulen tuoda pilvet, tuuli ne vie poiskin, raivaa tilaa auringolle, joka kuivaa ja lämmittää maan, ja syyskuu saa taas antaa parastaan. 

Uusia kuvia ei ole, joten katsotaan miltä täällä näytti syyskuussa viisi vuotta sitten.