Tuliko vappuna lunta, räntää vai vettä? Täällä rasti
laitetaan ruttuun viimeisen vaihtoehdon kohdalla. Kommunistien vappumarssit
käytiin tahmeassa vesisateessa ainakin täällä pohjoisessa. S. Pedro on
unohtanut taivahan vesihanat auki. ”Um
dia de inverno”, talvinen päivä, on Carlos todennut monena aamuna
availlessaan ikkunaluukkuja. On vain vähän lämpimämpää kuin talvella. Siirtelen
kosteudenpoistolaitetta huoneesta toiseen ja harkitsen toisen ostamista.
Kävimme eilen mukavilla synttäreillä. Päivänsankari kertoi,
ettei viimeisen seitsemän vuoden aikana ole hänen syntymäpäivänään satanut.
Eilen ilma oli melkein läpitunkemattoman harmaa tihuuttavasta sateesta. Yritän
ajatella positiivisesti; vesivarannot täyttyvät ennen kesää, kasvimaata ei
tarvitse kastella, nurmikko on tuuhea ja vihreä, koirat eivät riehu niin
paljoa. Ehkä tämän märkyyden päätteeksi saadaan vielä pitkä ja kuuma kesä, palkkioksi kärsivällisyydestä.
Kerran, pari päivässä kiskaisen päälleni pitkän sadetakin ja
käyn katsomassa kanoja. Vien niille ruokaa; ruohoa ja kasveja, maissinjyviä ja
kotiloita. Näitähän riittää naapurin kivimuurilla, mistä käyn niitä poimimassa
kuin marjoja. Kätken kotilot ruohon sekaan ja seuraan miten kanat suorastaan
hyppäävät innosta ilmaan löytäessään ne. Täytyyhän minunkin huvitella jollain tavalla. Kun yksi kana nappaa kotilon
nokkaansa, juoksee se loitommalle saadakseen syödä sen rauhassa. Muut kanat
kuitenkin seuraavat sitä, hoksaamatta, että ruohon seassa on kotiloita lisää.
Taistelu mehevästä kotilosta saa välillä höyhenet pöllyämään. No, meidän kanoilla
riittää ainakin virikkeitä.
Gaia ja pikkupentu Iina Batatinha (emme päässeet nimestä
yksimielisyyteen, joten pentu sai kaksiosaisen nimen) on vihdoin saatu jakamaan
sama makuuhuone. Iina B. yrittää valloittaa Gaian säkkituolisängynkin. Jostain
syystä se tuntuu mukavammalta kuin oma jättityynyvuode. Koirat viihtyvät nyt
unten mailla paljon, aurinkoisia päiviä odotellessa. Silloin kun leikityttää,
ne leikkivät isojen katosalueiden alla, pysyvät neidit siten kuivina. Kun omat
purulelut ovat jääneet nurmikolle sateeseen, ovat koirat yksissä tuumin
improvisoineet uusia; rukkasia, kengänpohjallisia, käpyjä, kukkien alusvateja
jne.; kaikkea sälää, mitä nyt maatilalla vaan löytyy. Kaikki mikä on järsittävissä kelpaa järsittäväksi. Pienen koiran leuat
eivät rouski mitään kovin järeää, sen sijaan Gaia pystyy pistämään paloiksi
melkein mitä vaan. Ja nyt se on hiffannut sen.
Aloin opettaa suomea nuorelle eläinlääkärille, joka haluaa
muuttaa Suomeen poikaystävänsä luo. Oppitunteja suunnitellessani joudun
tarkastelemaan kieltä vähän toiselta kantilta. Se mikä itselle on itsestään
selvää, täytyy pystyä selittämään; esimerkiksi mikä ero on sanoilla opetella ja
oppia, portugaliksi kun ne kääntyvät samaksi sanaksi, kuten englannissakin. Ja
miten perustella sen, että lauseessa objektiivin taivutus on riippuvainen siitä
mitä verbiä käytetään. Sijamuotoja riittää kuin Vilkkilässä kissoja. Loogisin asia suomenkielessä on numerot. No, sentään edes
ne.
Koska asumme eri kaupungeissa, pidämme oppitunnit skypen
kautta. Ei kielen oppiminen ole paikasta riippuvainen. Motivaatio
ratkaisee.
Sade tuntuu saavan kaiken vähän nahkeaksi; niin talon, kehon
kuin mielen, ihmiset ja koirat. Ajatus ei kulje, ja energia, joka aurinkoisena
päivänä virtaa joka huokosesta, on nyt varastoituneena jonnekin tosi syvälle.
Tekisi mieli vain olla ja möllöttää, käpertyä kerälle kuten Gaia, katsella unia
ja odottaa aurinkoa.
Aamuisen reippaan sadekuuron jälkeen tuuli on yltynyt
puuskaiseksi myrskyksi, kuten minä tahansa talvipäivänä. Elättelen toivoa, että tuuli
hajottaa pilvet, että S. Pedro vilkaisisi kalenteria ja antaisi auringon taas paistaa.
Kuvat talvisesta Portosta, Bomfimin kaupunginosasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti