maanantai 18. toukokuuta 2015

Arkajalka ja kuinka siitä päästään

Ihanaa, ystävämme S. Pedro on vääntänyt taivahan termostaattia vähän isommalle. Ilma on vihdoin lämmennyt täällä pohjoisessakin. Siis Portugalin pohjoisessa. Eilen oli ensimmäinen päivä kun lounastimme ulkona pihalla. Iso päivänvarjo suojasi paahteelta, ja tuuli ystävällisesti yltyi vasta siinä vaiheessa kun lopettelimme jälkiruokaa, suklaakakkua. Jopa minä viluvarvas tarkenin ilman sukkia. Ihanaa!

Jokin aika sitten kirjoitin ystävälle Lissaboniin, että minusta on tulossa taas Arkajalka-Anu. Kun yhteen aikaan matkustelin yksikseni sinne tänne, kuljin kameran kanssa pelotta pienilläkin kujilla ja sain ravisteltua kannoiltani jopa ajokammon, niin nyt olen jämähtänyt mukavuusalueelleni niin, että viikoittaiselle torireissullekin lähteäkseni pitää ottaa kiinni niskasta ja persuuksista ja potkaista hieman. Siinä on hiukan laiskuutta, hiukan mukavuudenhalua, hiukan kaupungin hälinän ja toripäivän ihmisjoukkojen välttelyä.

Mukavuusalueeni rajautuu idässä korkeaan pihamuuriin, etelässä talon ulkoseinään, lännessä laitumiin, pohjoisessa hedelmätarhan muuriin. Näiden rajojen sisällä olen ja vietän enimmän osan ajasta kuin lintukodossa. Muu maailma on kaukana, jossain toisaalla, ei näillä kulmilla. Nökötän kolossani ja teen omia juttujani, pyörin pienissä piireissäni, kuulen ulkomaailman kuulumiset uutisista ja kauhistelen kuten kuuluukin, että ”Miten ihmeessä joku voi tehdä noin?”. Etäisyys siitä ei ole pelkästään fyysistä, se on myös henkistä.

Olen huomannut, että elinpiiri voi kutistua melkoisen pieneksi ja silloin kun se tekee niin, on kaikki rutiinista poikkeava jotenkin järisyttävää. Erilainen päivä voi laittaa niin ylikierroksille, että on vaikea saada unen päästä kiinni. Uudet, innostavat asiat herättävät aamuyöstä miettimään ja suunnittelemaan. Pienetkin vastoinkäymiset pilaavat päivän tai pari ja tuntuvat mahdottomilta ylittää.

Rutiineihin jämähtäminen, kaavoihin kangistuminen tuo turvallisuudentunnetta, mutta järsii salaa sopeutumiskykyä. Halu ottaa riskejä haihtuu, ja sen myötä monet mahdollisuudet päästä elämässä eteenpäin.  Arkajalka pyörii paikoillaan, tuijottaa omaan napaansa ja sen lähiympäristöön, pää painuksissa kuin strutsilla puskassa, periaatteella ”Jos mä en nää ketään ei muakaan nää kukaan”. Arkajalka ei voi kävellä oman onnensa ohi, koska ei koskaan pääse edes kohtaamaan sitä.

Arkajalka ei pidä yksinolosta. Se haluaa tukeutua muihin, nojata toisten näkemyksiin omissa ratkaisuissaan ja hakea vahvistusta tekemisilleen vaikka sisimmässään tietääkin, että voisi tehdä vielä paremmin, enemmän, isommin. Arkajalka ei pyri parempaan, sillä omat nurkat ja kotikulmat riittävät. Valloittakoot muut maailmaa, Arkajalka pysyy sijoillaan. Hän pelaa varman päälle tai ei pelaa ollenkaan.

Olin Arkajalka joskus ennenkin. Tilalle ujuttautui Rohkea Rotansyöjä silloin, kun ensimmäisen kerran muutin Portugaliin yksin. Selkä suorassa, pää pystyssä painelin pelotta menemään ja näin ja koin paljon hyviä asioita. Se oli arvokasta aikaa. Ilman sitä en olisi tässä, nyt.

Mutta Arkajalalle itsessäni haluaisin antaa taas huutia. Kun kesäkuussa palailen Suomen reissulta Lissabonin kautta, mietin jäisikö sinne yhdeksi yöksi voidakseni tavata tuttuja siellä. ”En mä viitti, enmä jaksa, en mä raaski, en mä kehtaa”, olivat ensimmäiset ajatukset. Edellä mainittu R. Rotansyöjä jäi aina Lissaboniin kun se oli matkareitin varrella, kävi matka sitten Algarveen, Meksikoon tai Suomeen. Rotansyöjä illasti yksin ravintoloissa, jutteli vieraiden ihmisten kanssa ja kulki omia reittejään, näki uusia, ihmeellisiä asioita.

Miten Arkajalka sitten häädetään? Otetaan niskasta kiinni ja heitetään se ulos johonkin uuteen paikkaan tai tilanteeseen. Edes kerran viikossa tai kahdessa. Tai pistetään se tekemään jotain mitä se ei ole ennen tehnyt. Vaikkapa ajamaan traktoria. Tai paljastamaan vihdoin pitkään ja hartaudella tekemänsä työt. Kuten nämä laukut ja kassit. Arkajalka ei millään kehtaisi, mutta R. Rotansyöjä patistaa ja pakottaa, suorastaan piiskaa siihen.

Meissä jokaisessa varmasti lymyää vähän Arkajalkaa ja vähän Rohkeaa Rotansyöjää. Elämäntilanteesta riippuu se, kumpi on vallalla. Koitetaan itse kukin kaivaa sitä Rotansyöjää vähän pinnemmalle ja antaa sille välillä ohjat, sillä paikoilleen kivettynyt Arkajalka on joskus kiviriippa, joka raahaa sinua vain syvemmälle ja syvemmälle omaan koloosi, ja lopulta kaikki muu voi lakata olemasta. Rotansyöjä sen sijaan tulee, tekee ja kokee, ja elää himpun verran enemmän. 


Kuvat ensimmäiseltä matkalta, jonka tein Lissaboniin yksin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti