Kaksi varjoa

Meille tuli yllätysvauva. Tarkoitan tietenkin koiravauvaa. Vuokralaisemme pikkukoira sai kaksi kuukautta sitten kaksi pentua, joista sisukkaampi jäi henkiin. Isäkandidaatteja oli kolme; leskirouvan Bolinho, erään naapurin Bobbie sekä nimetön naamiouros (tumma muutoin, mutta silmillä on vaalea ”naamio”), joka reilun kilometrin päässä istuu päivät pitkät kotitalonsa portaalla, autojen viuhuessa kuonon edestä ohi. Gaia kertaalleen ärisi viimeksi mainitun tiehensä. Pennun värityksestä päätellen tämä isäehdokas oli kyllä jo muutenkin poistumassa paikalta ja vieläpä tyytyväisenä.

Päivää ennen meille muuttoa pentu oli kadonnut vuokralaisen pihalta, hedelmätarhan vierestä. Vuokralainen arvasi heti, että se on ryöstetty. Kyllä, luitte oikein. Emo johdatteli vuokralaisen voron jäljille, ja pentu löytyikin parinsadan metrin päästä, lievästi kehitysvammaisen nuorukaisen kotoa, mummon sylistä. Kuulinkin sitten sen uikutuksen meille asti. En tiedä montako koiraa heillä on ennestään, mutta yöllä haukkuessaan se kuulostaa varsinaiselta koirakuorolta. 

Pennun piti alun perin mennä naapuriin, mutta parin viime viikon aikana alkoi kuulostaa siltä, ettei sitä haluttukaan antaa sinne jo ennestään neljän koiran sekaan. Niinpä vuokralainen sanoi Carlosille, että jos haluamme pennun, saamme sen, täällä sillä olisi hyvät oltavat ja Gaia saisi leikkikaverin. Kävimme siis perjantai-iltana hakemassa sen uuteen kotiin, hedelmätarhan puoleisen portin tälle puolelle.

Yhtäkkiä huomaan syöväni hätäistä aamiaista emonikävää itkevä koiravauva käsivarrellani, moppaavani lammikkoa lattialta ja kerääväni pyykkejä narulta niin kuin olisin aina tehnyt ne yhdellä kädellä. Samalla mietin, että miten voin taata pienokaiselle turvallisen olon.

Että mitäh?

Päivää myöhemmin huomaan hauduttaneeni teepannussa pelkkää vettä. Juoksen hätäisesti vessaan, ja sillä välillä pentu juoksee pihan poikki hedelmätarhan portille, jonka toisella puolella emo raapii maata ja uikuttaa. Teen parin ensimmäisen päivän aikana ainakin kymmenkunta reissua portille ja takaisin hakemaan pennun. Matkaa on ehkä 30 metriä suuntaansa. Kyllä se pienestä spurttiharjoituksesta käy. 

Lounaan jälkeen pentu saa ruokaa ja suljen sen vähäksi aikaa lavandariaan päiväunille. Se on siellä ihan hissukseen. Kohta käyn ovenraosta kurkkimassa nukkuuko se vielä. Mielessä vilahtaa itkuhälyttimen hankinta.

Siis mitäh?

Aluksi tuntui siltä, etten muuta ehdi tekemään kuin kaitsemaan koiria. Tietokoneen ääreen pääsin vasta illallisen jälkeen, koirien nuokkuessa olohuoneen lattialle laitettujen vanhojen kylpyhuonemattojen päällä, vaihtaen välillä paikkoja keskenään. Päivän päätteeksi suorastaan upposin sänkyyn, aivan rättipoikkipuhkiväsyneenä.

Gaia, rottweilerinpuolikas, oli alussa tietenkin mustasukkainen. Otin ihan asiakseni tehdä sen kanssa meidän omia juttuja silloin kun pentu on päiväunilla; käyskentelemme traktoripolulla keräämässä villikukkia, haemme kanoille ruohoa tai viemme roskat. Rapsuttelen sitä kaikessa rauhassa. Se on meidän laatuaikaa.

Gaia on yhtäkkiä kiinnostunut äitini lähettämistä puruleluista ja pihalta löytyneestä pallosta. Koirat jakavat kiinnostuksen, ja aina samaan leluun samaan aikaan. Ei sen tarvitse olla edes lelu. Tikunpätkä tai pulunhöyhen riittää, ja siitä sitten kinastellaan. Eilen avoimesta olohuoneen ovesta tultiin kirmaten sisään, pentu edellä kuollut hiiri suussa, Gaia jahdaten perässä. Kyllä on tytöillä huvit.

Ison ja pienen koiran painiottelu näyttää rajulta leikiltä, mutta oletan että ne ottavat selvää siitä kumpi on pomo. Kyllä niistä vielä hyvät kaverit tulee kunhan pieni sisupussi kasvaa ja aikuistuu, mutta kahta asiaa ne eivät varmaan tule jakamaan; ruokakuppia ja petiä.

Iltaisin laitan koirat pihan puolelle nukkumaan, Gaian kylpyhuoneeseensa ja pennun lavandariaan. Pentu yrittää kyllä ängetä Gaian sänkyyn, mutta tämä murisee määrätietoisesti ilmoittaakseen, että se haluaa nukkua yksin.

Tänään, melkein viikko sen jälkeen kun pentu (vielä vailla nimeä) meille muutti, otti se ison edistysaskeleen. Gaia tuli keittiönovesta sisään, ja ovi painui sen perässä kiinni. Pentu jäi yksin pihalle. Seurasin ikkunasta kun se kierteli kukkapenkin laitaa, kävi nuuhkimassa Gaian tyhjää ruokakuppia, juoksi takaisin nurmikolle, käveli vesikupille ja keittiönoven viereen, mihin se jäi istumaan ja maisemia katselemaan. Hiivin yläkertaan. Hetken kuluttua kuulin uikutusta. Menin kiireesti katsomaan onko pentu hedelmätarhan portilla emoa kutsumassa.

Ei. Se oli keittiönoven takana ja halusi tulla sisälle.

Jos Gaia ennen seurasi varjona perässäni niin, että se välillä astui tohvelieni kannoille, niin nyt minulla on omani lisäksi kaksi varjoa; iso tumma ja pieni vaalea. Yhdessä viemme pyykit kuivumaan, illallisastiat olohuoneeseen, haemme ompeluhuoneesta lisää lankaa. Isot ja pienet tassut rapisevat perässäni, astuvat kantapäilleni, pyörivät jaloissani.

Oi voi. Ja minä kun olin ajatellut, että Gaiakin vähän itsenäistyisi ja lakkaisi seuraamasta minua kuin hai laivaa.