tiistai 3. helmikuuta 2015

Odotellessa helpotuksen huokausta

Kun saa valmiiksi – ainakin jonkinlaiseen malliin – urakan, jota on tehnyt pitkään, liian pitkään, luulisi tuntevan helpotusta. Voitonriemua jopa. Saavutuksen iloa. Luulisi. Tuleekohan se joskus vähän jälkijunassa ?

Sain eilen romaanikäsikirjoituksen sille tolalle, että tarjosin sitä ensimmäiselle kustantajalle. Sieltä kuuluu joskus sitten jotain myönteistä tai kielteistä, en jää sitä miettimään sen enempää. Totta kai käsikirjoitusta pitää työstää vielä ja paljon, mutta runko on olemassa, sanankäänteet ja juonenväänteet. Sain sen nyt kuitenkin pois käsistä ja mielestä ainakin vähäksi aikaa. Olenko helpottunut? En. Pinna on kireällä kuin pirunviulu. Olen päiväkaupalla istunut kotona, koneen ääressä ja poissa sen luota, mutta suljettuna sateen takia, kirjoitusurakan takia, olohuoneessa vanhanrouvan kanssa, television pölöttäessä nurkassa.

Vanharouva leikkasi keittiössä leipää ja heitti palan lattialle, Gaia-koiralle, vaikka olen miljoona kertaa sanonut, että koiraa ei saa ruokkia sisällä. No, ainakin viisisataa kertaa. Koira on nyt oppinut kerjäämään aina kun joku syö leipää.  Joka tapauksessa pinnani paukahti ja yritin, jälleen kerran, saada vanhanrouvan ymmärtämään tämän pienenpienen asian. Turhaan. Tiedän sen olevan turhaa. Hän on tehnyt niin aina aiempien koirien kanssa ja tekee niin myös tämän kanssa. Meistä kahdesta olen minä se jäärempi, joka ei tahdo antaa periksi.

Koirakin istui koko ajan vinkumassa ja tuijottamassa joko minua tai ovea. Kun päästin sen ulos, kävi se istumaan ja tuijottamaan katoksen alle sateensuojaan, vain pyrkiäkseen minuutin kuluttua takaisin sisälle, missä se jatkoi vinkumistaan. Mitä se on vailla? Rapsutuksia, tietenkin. Ja lisää leipää. Ja liikuntaa.

Miten tässä nyt sitten rentoudutaan? Keitin meille, vanhallerouvalle ja itselleni, kello viiden teet ja istuuduin tekemään käsitöitä. Työn alla oleva tekele ei vaan oikein ota onnistuakseen. En oikein osaa enkä osaa myöskään päättää millä tavalla tekisin. Jos tekisi kaiken aina valmiiden ohjeiden mukaan, olisi selvät nuotit, mutta kun pitää kokeilla uusia juttuja, luoda omia malleja, kulkea omia polkuja. Sitten sitä neulotaan ja puretaan, tai virkataan ja puretaan, tai ommellaan ja puretaan. Elämä on yhtä tekemistä ja purkamista. Carlosille olen perustellut, että onpahan langat riittoisampia tällä tavalla. Selvää säästöä.

Ihan samanlaista oli käsikirjoituksen tekeminen. Kirjoitin ensimmäisen version, ja viimeisimmässä versiossa on varmaan vain alle puolet sitä tekstiä. Virtuaaliseen roskakoriin päätyi sivukaupalla kymmenen sormen voimin naputeltua tekstiä. Turhat rönsyt on leikattu pois, ja vastaavasti lisätty kuvauksia tapahtumapaikoista, ihmisistä ja näiden ajatuksista. Tekstin työstö oli puuduttavaa, lopulta suorastaan työlästä. Ei ollut ketään kertomassa mihin suuntaan korjauksia pitäisi tehdä. Pitäisi siis tuntua helpottavalta kun sitä ei tarvitse tällä erää enää tehdä.

Mutta illan tullen ja aamunkin, odottelin yhä milloin tulee se olo, että "jee!".

Sitä odotellessa kurkistetaanpa vähän mitä kylällä on tapahtunut. Automme hajosi yhtenä päivänä, juuri sinä päivänä kun olisi pitänyt lähteä hakemaan vettä naapurikylän lähteeltä. Automekaanikko-vuokralaisemme kömpiessä auton alle lähdin minä Gaian kanssa lähikauppaan hakemaan vesikanisteria, että pärjäisimme seuraavaan päivään.

Odottelin kaupassa aikani, ja lopulta kauppiasrouva raahautui paikalle baskeri päässä ja takki tiukasti napitettuna. Hän näytti surkealta, ja kun kysyin mikä vaivaa, hän kähisi olevansa keuhkokuumeessa, tai alkavassa sellaisessa, influenssan jälkitautina. Lääkäri oli kieltänyt puhumisen ja käskenyt lepäämään.

Sain vesikanisterini, mutta rouva katosi jonnekin kaupan takahuoneeseen. Jonkun tovin kuluttua hän palasi kantaen vähillä voimillaan painavaa pahvilaatikkoa, kaivoi sieltä kuohuviinipullon ja ojensi sen minulle. ”Joululahja”, hän rohisi.

En ollut käynyt kaupassa ennen joulua, enkä todellakaan odottanut joulumuistamista enää kuukautta myöhemmin, enkä varsinkaan kauppiaan ollessa siinä kunnossa missä hän oli. Myönnän, liikutuin sanattomaksi.

Seuraavana päivänä kauppias oli onneksi jo paljon paremman oloinen.  Antibiootit auttavat.

Kylällä on sauhunnut taas. Yhtenä päivänä paloi läheisen ekopisteen muovi- ja metallikeräyssäiliö. Tällä kertaa ei voi olla kyse kuumien tuhkien kippaamisesta, vaan näyttää vahvasti siltä, että täällä liikkuu pyromaani. Oli se sitten naapuruston nuorukainen tai joku muu. Kesän tullessa ei ole kivaa ajatella jonkun liikkuvan metsänlaidassa tulitikkujen kanssa. Talo on turvassa, metsästä en mene vakuuteen.

Eilispäivänä Carlos merkkaili keittiön seinällä olevaan kalenteriin jotain. Toinen vanhemmista vasikkaneidoista oli kuulemma vilkuillut sonnia sillä silmällä. Noin kolmen viikon kuluttua nähdään onko sonni hoitanut aviolliset velvollisuutensa. Tiesittekö, että lehmän kantoaika on sama kuin ihmisellä, 9 kuukautta? Toivon mukaan saamme siis pari syysvasikkavauvaa.

Nukuttuani levottoman yön yli huomaan, että olen jo aika valmis uusiin projekteihin. Tulossa on valokuvablogi, uusi käsikirjoitus hautuu mielessä, pientä matkaa on tiedossa ja vähän jotain muutakin. Rikkaruohojen alle kadonnut kasvimaakin pitää kaivaa keväällä esiin. Kun yhden urakan saa pois käsistään pitää heti haalia uutta tekemistä, pysähtyä ei saa. Sitähän voisi päästä vaikka laiskistumaan, voi kauhistus. 


Kuvissa katunäkymiä Portosta. Siellä on aina yhtä ihana käydä. Ensi viikolla suunta käy kuitenkin Lissaboniin. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti