Sinertävänvalkeat suomalaiset

Auringonkorkeus Etelä-Suomessa tammikuun ensimmäinen päivä klo 14.06. 

Kävin viime viikolla pikkujoululounaalla Portossa kymmenen muun suomalaisnaisen kanssa. Useimmat heistä tunsivat toisensa jo entuudestaan, mutta meitä oli pari uutta tulokasta. Ryhmän nuorimmalle oli tulossa portugalilaisia illallisvieraita, ja hän pyysi vinkkiä siihen, mitä suomalaista pääruokaa voisi tarjota. ”Makaronilaatikkoa”, huudahti hätäisin. ”Ei makaronilaatikkoa”, kielsi toinen. ”Lohta!” ”Karjalanpaistia!” ehdotettiin myös. ”Uunimakkaraa! Aah, juustoa päälle…” huokaili joku vesi kielellä. ”Täältä ei saa HK:n Sinistä”, surkuteltiin yhdessä.

Aleksis Kivi pohtii, hiihtäjä hiihtää.

Aloin pohtia, mikä olisi sellaista edustavaa suomalaista ruokaa, mitä voisi tarjota ulkomaalaisille vieraille niistä aineksista mitä Portugalissa on saatavilla. Tai edes Suomessa. En keksi mitään. Minulta on monesti kysytty, mikä on tyypillistä suomalaista ruokaa. ”Öö… lohi… makaronilaatikko… hernekeitto… nakit ja muusi…” vastaan hämilläni. Onhan Suomessa siiat ja silakat, mainiot makkarat, makoisat marjat, mutta tyypillinen suomalainen ruoka on sellaista mitä ei vieraille välttämättä tarjoaisi. Se on liian arkista.

Jos portugalilaisilta kysytään mikä on tyypillistä portugalilaista ruokaa, vastausten kirjo vaihtelee laidasta laitaan asuinpaikasta riippuen, mutta kansallisruokien ykköseksi ui varmasti turska, bacalhau, eri muodoissaan ja cozido á portuguesa (lihamuhennos, jossa on kaikkea mahdollista siansorkkia ja -korvia myöten). Cozido á portuguesa kuulostaa ja näyttää arkiselta, mutta on monessa ravintolassa varmaan myydyin sunnuntailounaan annos silloin kun se listalta löytyy. Voiko sitä sitten tarjota suomalaisille vieraille on eri asia. En osaa kuvitella sukulaisiani jäystämässä sitkeää porsaankorvaa kehuen sen herkullisuutta.

Hieno talo, mutta olisiko vähän väärällä paikalla?

Näihin aikoihin vuodesta moni ulkosuomalainen pohtii, ainakin ohimennen, kansallista identiteettiään ja suhdetta isänmaahan. Onko suomalaisuus muutakin kuin sauna, sisu ja sininen lenkki? Millaisin eväin olemme maailmalle lähteneet, onko reppuun pakattu jotain Reissumiestä vahvempaa? Kun äidinkieltä alkaa höystää asuinmaan kielen äänteillä ja herätessä aamulla mailla vierailla ensimmäinen ajatus on ”olen kotona”, alkaako suomalaisuus karista vai vahvistuuko se kaikesta huolimatta?

Ulkomaille muuttaessa joutuu ja jopa haluaa integroitua paikalliseen elämänmenoon. Sulaudutaan joukkoon, vaikka välillä pistettäisiinkin silmään kuin enkeli heinäsuovassa. Opetellaan paikallinen kieli, omaksutaan paikalliset tervehdystavat, löydetään uusi lempiruoka. Suomalainen tausta kuitenkin pulpahtelee välillä pinnalle. Jouluperinteissä, ruisleivän himossa, aitoudessa ja suorassa puheessa. 

Sinitaivas Suomenlinnassa.

Parhaimmillaan ulkosuomalainen säilyttää suomalaisuuden parhaat piirteet ja vastaavasti omaksuu asuinmaaltaan hyviä ominaisuuksia. Suomalaisesta tulee ulkomailla avoimempi ja ulospäin suuntautuneempi, riippumaton omilla jaloillaan seisoja jota yhteiskunnan ei tarvitse holhota. Jo se, että lähtee Suomineidon helmoista ulkomaille, vaatii tiettyä rohkeutta. Joskus uhkarohkeutta. Ulkosuomalainen ei pelkää.

Entinen kotimaa ei silti unohdu. Siellä on sukulaiset, perhettä, ystäviä. Uutiset kulkevat salamannopeasti ja niitä seurataan, säätilaa myöten. ”Joko siellä on tullut lunta?” monessa viestissä varmasti kysytään. ”Täällä ei”, jatketaan hymiön kera. Suomessa käydään mahdollisuuksien mukaan; jouluna, juhannuksena, syntymäpäivinä. Paluumatkalle matkalaukkuihin tungetaan salmiakkia, ruisleipää ja HK:n Sinistä, ja vielä lisää ruisleipää.

Eilen vietettiin Portugalin itsenäisyyspäivää. Tai ei sitä oikeastaan vietetä. Se lakkasi olemasta yleinen vapaapäivä pari vuotta sitten. Se ei ole niin tärkeä juttu. Joku sanoi, että itsenäistyminen Espanjasta ei ollut hyvä asia. Olisi ollut parempi pysyä osana Espanjaa, missä ihmisillä on parempi elintaso ja muutenkin asiat ovat paremmin järkyttävästä työttömyysasteesta huolimatta. Portugali yksin on niin pieni ja piskuinen.

Suomessa tuskin kukaan uskaltaisi sanoa ääneen, että voi kun oltaisiin vielä osa Venäjää.

Kesäkuinen poutapäivä Porvoossa. 

Suomen itsenäisyyspäivän lähestyessä mietin pitäisikö sitä jotenkin juhlistaa tai ”viettää”. Millaisen suomalaisen juhlaruuan katan pöytään? Sytytänkö sinisiä ja valkoisia kynttilöitä, katanko pöytään sinivalkoiset portugalilaiset lautaset, yritänkö virittää netistä näkyviin Linnan juhlat, toivotanko kaikille suomeksi ”Hyvää ruokahalua ja itsenäisyyspäivää”?

Kyllä, luulen, että tänä vuonna meillä vietetään Suomen itsenäisyyspäivää. Ei pelkästään siksi, että olen suomalainen vaan siksi, koska olen myös vähän portugalilainen, ja aina kun on jokin syy juhlia, niin pitää tehdä.