maanantai 27. lokakuuta 2014

Kilonsa kullakin

Sain viime viikolla kymmenen vuotta voimassa olevan ”asukaskortin”, joka järjestyi huomattavan paljon helpommin kuin viiden vuoden takainen oleskelurekisteröinti. Näiden pitäisi olla EU-kansalaiselle ihan läpihuutojuttuja, mutta eivät ne aina ole. Piti olla monisivuinen hakemuslomake, kaksi passikuvaa, passikopio ja kopio tuoreesta laskusta tai muu todiste asuinpaikasta. Kävin Portossa kahdesti ja kaikkiaan kolmen virkailijan käsiteltävänä. Ajanvaraus piti tehdä puhelimitse, silti vuoron odottelua oli tunnin verran. 

Ollessani ulkomaalaisvirastossa hetken aikaa ainoa asiakas kolmen virkailijan miehittämässä työhuoneessa, asiaani hoitanut virkailija ihmetteli mikä on saanut suomalaisen naisen Portugaliin. ”Só temos sol e dividas”, ”Meillä on vain aurinkoa ja velkoja”, hän huudahti kädet ilmassa lentäen. Kerroin vakioselostukseni unohtamatta mainita hyvää ruokaa. Tähän toinen virkailija kehumaan, että minussa ei kyllä yhtään näy, että pidän ruuasta. Hänen äänessään tai ilmeessään ei ollut kateuden häivää. Nainen oli varmastikin runsaiden muotojensa kanssa niin sinut, että pystyi sanomaan vilpittömän kohteliaisuuden sellaiselle, jolla niitä on vähemmän. Itsetunnon vahvuutta, josta voisi hyvin olla kateellinen jos olisi siihen taipuvainen. 

Yksi suomalaisen yhteiskunnan keskeisimmistä kirjoittamattomista käyttäytymissäännöistä on se, että ylipainoiselle ei saa sanoa tämän olevan lihava (pullukka ihminen saa kyllä huomauttaa hoikalle tämän laihuudesta nenä arvostellen rutussa). Se olisi haukkumista ja kiusaamista. Kun Portugalissa kuulin ensimmäisen kerran jonkun kommentoivan toista lihavaksi, gordo, niskavillani nousivat pystyyn ja korvilehtiä pisteli niin että teki kipeää. Tutut saattavat kadulla tavatessaan taputtaa toista leikillisesti mahaan ja kehua, että onpas hieno pipa, tynnyri. Suositun tv-kilpailuohjelman juontajan lempinimi on O gordinho. Ihan avoimesti. Eikä hän pahastu siitä. Eihän totuus ole loukkaus, kun sitä ei loukkauksena sanota. 

Suomessa toitotetaan terveellistä elämää, tehokkuutta ja kiitämistä paikasta toiseen. Pitää suoriutua siitä ja tästä ja näyttää hyvältä ja trimmatulta koko ajan eikä hiuskarvakaan saa olla vinossa. Muuten on epäonnistunut. Ylipaino on häpeä, aina henkilön omaa syytä ja tabu, josta ei sovi puhua edes ystävien kesken. Pst, kerron teille salaisuuden: ylipaino ei ole aina henkilön omaa syytä. Meidät on veistetty monesta erilaisesta puusta, ja joidenkin kohdalla rakennusaineita on käytetty runsaammalla mitalla. Joidenkin kohdalla sitten vähän kitsaammin. Ja joillekin ne kilot vaan kertyvät helpommin kuin toisille. Yhdelle suklaalevy tuo kilon lisää lanteille, ainakin erään ystäväni mukaan, ja toiselle ei mitään.  
Portugalissa liikakilot hyväksytään, vaikka niitä voidaan joskus vähän päivitelläkin. Niissä ei silti ole mitään paheksuttavaa. Ei ole kovin kaukana takanapäin ne ajat, jolloin nälkä oli vakituinen vieras monen perheen ruokapöydässä. Ja on muuten edelleen. Elintasolihavuus on täällä silti hyvin yleistä ja ihan samanlainen tikittävä aikapommi kuin Suomessakin.  Mutta ihmisiä ei syyllistetä siitä. Kilonsa kullakin, oli niitä vähän tai paljon. 

Juttelin kahden ulkomaalaistoimiston virkailijan kanssa muun muassa ruuanlaitosta ja maalaiselämästä, kunnes toisellekin tuli asiakkaita. Ojentaessaan minulle kortin, jossa passikuvan lisäksi komeilee etusormenjälki ja johon on merkitty vanhempieni nimet ja siviilisäätyni, asiaani hoitanut virkailija toivotti hymyillen hyvää oleskelua Portugalissa. Oih, kiitos, obrigada! 

Suomeen on kuulemma saapunut syys pitkän ja kuuman kesän jälkeen. Portugalissa on kylvetty auringonpaisteessa, joka tuntuu melkeinpä keväiseltä. Kävellessäni aamukasteen kostuttamaa traktoripolkua pitkin kuuluu pusikoista tutunoloista sirkutusta. Lintuja, joiden laulusta tulee mieleen koivujen hiirenkorvat, suvivirsi ja kuivuvan nurmikon tuoksu. Vihertsirpottajia, peippojaisia ja ties mitä lirkuttajia, jotka ovat lähteneet pakoon Pohjolan talvea ja pysähtyneet tänne lepäämään tai viihtymään jopa pidemmän aikaa. Ainoa tunnistamani lintu on eukalyptusmetsikössä, maahan pudonneissa kuivissa lehdissä rapisteleva mustarastas, jonka kaunis laulu kaikuu aamuyössä kilpaa naapurin kukon kanssa.

"Isi oli täällä."
Kevään tuntua vahvistaa maissilta vapautuneilla pelloilla orasteleva kirkuvanvihreä ruoho. Ruoho kurkottelee valoa kohti myös kotikadun kivetyksen raoista, hentoina, mutta rohkeina haivenina. Autojen renkaat eivät lannista sitä. Se on päättänyt kasvaa juuri siinä.

Lähdimme sunnuntailounaan jälkeen kävelylle rannalle, tänä vuonna varmaan viimeistä kertaa ilman takkeja, talvisaappaita, huppuja ja hansikkaita. Rantahiekka tuntui muavan karhealta paljaan jalan alla, ja nouseva Atlantin vesi huuhteli vaahtona varpaita. Mainingit löivät rantaan läjähtäen, heittäen pärskeitä ilmaan. Lokit väistelivät meitä. Pienessä poukamassa isä ja tytär kirjoittivat hiekkaan, eräs perhe oli koiriensa kanssa lepäilemässä aurinkovarjojen alla. 

Rannalta lähti mukaan pari puikulaista kiveä ja simpukankuori tai kaksi, ja muisto aurinkoisesta sunnuntaipäivästä. Vaikka joskus huolet painavat mieltä, niin rannalla kävellessä mieli on kevyt kuin hattarapilvi sinisellä taivaalla. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti