sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Rekkamiehen rusketus ja rivo pukki

Katso Sagrada Famílian kattoa.
Jos jokunen viikko sitten vietin joulua keskellä kesää, niin lauantaina oli heinäkuinen talvipäivä. Satoi vettä. Ihan kunnolla, ei siis silleen vaan vähän ropsimalla. Ainoa ero helmikuuhun verrattuna oli lämpötila. Tarkeni puuvillamekossa ja varvastossuissa niin sisällä kuin ulkona.

Viime vuonna näihin aikoihin kärvisteltiin metsäpalojen keskellä. Savu kirveli nenässä harva se aamu. Tänä vuonna on toistaiseksi päästy vähemmällä, silti tähän mennessä on saatu kiinni jo kaksi pyromaania. Niin, muistinvirkistykseksi mainittakoon, että osa metsäpaloista on sytytetty ihan tarkoituksella tai aikaansaatu huolimattomalla tulenkäytöllä. Roskia ei saisi polttaa kuivana aikana, silti usein näkee savuvanoja luikertelemassa taivasta kohti.

Punaista katukuvassa.
Tällä viikolla kaikki aamut ovat olleet harmaita. Sumu alkaa nousta illalla, heti auringonlaskun jälkeen, se vyöryy kosteana pilvenä joka kolkkaan, vaimentaa maaseudun äänet; koirien haukunnan, traktorin pärinän, kaukaisen riikinkukon rääkäisyt ja kirkonkellot. Iltapäivällä, lounasaikaan, jaksaa tuuli taas alkaa puhaltaa ja se puskee pilvet pois. Sumuisen aamun jälkeen on luvassa kuuma loppupäivä.  

Sumussa piilee vaara. Kun aurinko kajastaa heikostikin sen läpi se polttaa, pahemmin kuin kirkkaalla paisteella. Ennen kuin huomaakaan on nahka palanut ja punoittaa iloisen helakasti. Sumussa aurinkoa ei aluksi huomaa varoa, mutta kyllä sen kerrasta oppii.

Meillä on Carlosin kanssa rekkamiehen rusketukset. Keväällä lämpötilan kohotessa paitojen hihat lyhenivät samassa suhteessa. Kun ollaan paljon ulkotöissä, ovat kädet mukavasti päivettyneet – hauikseen saakka. Minulla myös polvet ovat hyvin ruskeat – hameenhelman ja saappaiden yläreunan väliseltä matkalta. Vanharouva kysyi olenko käynyt jo rannalla. No, en ole ehtinyt eikä oikein ole tehnyt mielikään. Enkä sitä paitsi kehtaa. En tällaisella pohjarusketuksella.

El toro pohtii. 
Vuohet ja lampaat ovat olleet maisemanhoitotöissä, toisin sanoen ne on päiväsaikaan laitettu liekaan hedelmätarhan laitaan, ja ne ovat saaneet mussuttaa heinää mielin määrin. Maria-kutulla on ollut ilmeisesti juoksuaika, tai mitä vuohitermiä nyt pitäisikään käyttää. Luís-pukilla on ollut tuliset oltavat päiväsaikaan kun se ei ole päässyt kutun luo, ja se on saanut vain haistella sen ihanaa parfyymiä ilmassa. Yhtenä päivänä olin paikalla kun vuohet vietiin yöksi aitaukseensa. Luís alkoi välittömästi jahdata Maria-parkaa pitkin aitausta ja onnistui lopulta ahdistamaan sen nurkkaan. Homma oli nopeasti ohi, Maria meni katoksen alle seisomaan ihmeissään ja Luís jökötti keskellä niin tyytyväisen näköisenä, että se olisi varmaan takonut sorkkiaan rintaan jos se olisi anatomisesti mahdollista.

Hetken kuluttua Maria lähti syömään. Luís seurasi perässä ja lätkytti kieltään Marian korvanjuuressa. Ehkä se oli vuohimainen hellyydenosoitus, mene ja tiedä, mutta melkoisen roisilta pukkimme näytti. Sen hormonit hyrräävät ylikierroksilla, sillä se on yhtenään ahdistelemassa kuttuja.

Minä en enää mene aitaukseen sisälle jos voin välttää sitä. Luís nimittäin haluaa osoittaa olevansa paikan kingi, ja sillä alkaa olla isot ja teräväkärkiset sarvet. 

Patsaaksi jähmettynyt katutaiteilija?
Vai vahamuseon mainosnukke?
Vielä kanakuulumisia: olemme jälleen vuodentakaisessa tilanteessa, jolloin ne pullauttivat yhden munan päivässä – kaikki kanat yhteensä. Talvella leivoin kevyesti kakun viikossa ja möimme puolikkaan tai kokonaisen munatusinan lähellä asuvalle rouvalle. Nyt olen siirtynyt tekemään murotaikinapohjaisia hedelmäpiiraita, joihin ei munia tarvita. Kirsikkapiiraasta tuli muuten hurjan hyvää. Kirsikkahillokin onnistui. Tosin poistettuani käsin kivet kahdesta kilosta kirsikoita päätin että ei koskaan enää. Aamulla meni vielä puoli tuntia kun jynssäsin kaasuliedeltä ylikiehuneet ja kiinnikärvähtäneet hillot.  

Vaikka tuntuu siltä että kesä ei ole kunnolla vielä alkanutkaan, on se jo pitkällä. Maissi on hujahtanut äkkiä parimetriseksi. Palatessani Suomesta kesäkuun alussa se ulottui suunnilleen nilkkoihin asti. Paria viikkoa myöhemmin Gaian juostessa pellolla tarpeilleen erotin vain sen hännänhuipun maissirivien välissä. Nyt se vaan katoaa pöheikköön ja juosta kirmaa hetken kuluttua takaisin, läähättää ja hymyilee korvasta korvaan.  Onnellinen koira.

Saippuakuplataiteilija.
Maissi saa kasvaa vielä kuukauden, pari. Se havisee hiljaa tuulessa, aaltoilee vihreänä merenä. Pääskyset lentelevät latvoja hipoen, haukka vahtii kivipylvään nokassa, kiljaisee. Illalla, kun hämärtyy, lähtevät liikkeelle lepakot, yön pääskyset. Ne kiertelevät, kaartelevat, tekevät voltteja, sujahtelevat ja pujahtelevat nopeasti pieninä varjoina. Vilahtavat näkyviin, pois näkyvistä, näkyviin. Ihan kuten naapurin leskirouvan pakit saanut ihailija, joka piileskelee lyhtypylvään takana, kurkistaen sieltä välillä. Kahdeksankymppinen mies riutuu rakkaudesta, tai yksinäisyydestä, mutta liikkuu yllättävän ketterästi kun huomaa että hänet on havaittu.


Barcelonan reissun jälkeen olen ollut täynnä virtaa ja saanut viikon aikana paljon aikaan. Siitä hyvästä laitan vielä tähän juttuun kuvia Barcelonasta. Seuraava reissu suuntautuu Lissaboniin ihan lähiaikoina. Sitä ennen pitäisi kai vihdoin saada ikkunat pestyä. 

Pläääh! Ikkunakalterikoriste näyttää kieltä ohikulkijoille. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti