Helsinki on kaksijakoinen kaupunki. No, niinhän kaikki kaupungit ovat. Mutta Helsingissä on jotain mikä miellyttää ja jotain mikä hinkkaa vastakarvaan. Kaunis kaupunki kesällä, tyly talvella. Ääripäistä löytyy Hurstin Valinta ja Michelin-tähdillä koristellut ravintolat, lattea litkivä liituraitalakimies Espalla ja yksikätinen kerjäläinen Hakaniemessä, hulppeat miljoona-asunnot Katajanokalla ja siivouskomeron kokoiset yksiöt Kalliossa, kasin ratikan örisevät alkkikset ja Töölönlahden ympäri hölkkäävät kuntoilijat, soittotaidoton hanuristi Mikonkadulla ja höyhenenkevyesti varpaillaan liitävä balettitanssija Oopperatalossa. On kaunista, vanhaa, tuhrittua, kliseistä, korjattua, muotia, modernia, melua, väriä ja loputtomiin kiireisiä askeleita, kännykkään puhuvia ääniä, äkkiä jarruttavia polkupyöriä, valomainoksia ja julisteita ja näyteikkunoita ja aggressiivisia autoja ja sairaaloita ja kirskuvia raitiovaunuja ja aurinko kimaltelemassa laineilla ja lyhtypylvääseen liimattuna tarra 'My Helsinki'.
Helsinki on sitä kaikkea. Se on myös keitaita. Keskuspuisto, Kaivopuisto, Viikin luonnonsuojelualue, Hietaniemen hautausmaa, Suomenlinna, Mustikkamaa. Pakoon pääsee melua ja saasteita, mutta ei ihmisiä. Me olemme kaikkialla. Koirinemme, lapsinemme, kirjoinemme, kauppakasseinemme, oluttölkkeinemme, rollaattoreinemme, taakkoinemme ja risteinemme. Tuijotamme näyteikkunaa mutta väistämme vastaantulijan katseen. Kiirehdimme, töihin, kouluun, kotiin, elokuviin, syömään, juomaan, ostamaan, nauttimaan, syntymään, kuolemaan, kuulemaan, puhumaan. Sydän sykkii kiireisen kaupungin tahtiin, rauhoittuu vain pariksi sydänyön tunniksi, herää taas tuhansien ja taas tuhansien kännyköiden piippauksiin kun aamu kajastaa ja lokki peltikatolla huutaa. Kahvinkeitin korahtaa, sylkien ruskeaa litkua, voiveitsi ratisee näkkäriä vasten ja joku huoahtaa. Ovi kolahtaa, askeleet kiiruhtaa, työ odottaa.
Näin miehen, joka rautatieasemalla avasi roskiksen kannen, kurkkasi sisälle ja poimi sieltä oluttölkin. Avasi salkkunsa ja pisti tölkin sinne talteen. Kuuntelin ratikassa naista, joka selitti olevansa alkoholisti ja huuteli jotain kyytiin astuneelle pitkätukkaiselle nuorelle, jolla oli huppu päässä hellepäivänä. Nuorukainen vastasi: ”Miten sä luulet saavas rakkautta, ku sä vaan haistattelet kaikille koko ajan?” Yleisen saunan ovenpielessä mies istui jäähdyttelemässä, pyyhe lanteillaan, kasvot kohti ilta-aurinkoa. Huivipäiset, pitkämekkoiset naiset hyvästelivät toisiaan ja parrakas nuori isä lykki lastenvaunuja, ornitologi kykki perjantai-iltaa piilokojussa kaislikon laidassa, siirtolapuutarhuri kuopsutti kasvimaata ja lapset potkivat jalkapalloa meren rannalla, koira nosti jalkaansa puun juurella ja satakieli lauloi oksalla.
Näin ensimmäistä kertaa päivänvalon Helsingissä, mutta olen siellä vain turisti muiden joukossa. Eksyn matkalla Punavuoresta Kamppiin ja olen huuli pyöreenä ku joku pamlaa stadin slangii. Vieras, muukalainen, alien. Joku joka ei kuulu joukkoon.
Helsingin ollessa niin täynnä elämää, niin mitä minä siellä kuvaan? Ihan sitä samaa mitä Portugalissakin. Rakennuksia ja niiden yksityiskohtia. Graffiteja ja patsaita, ruostetta, patsaita, penkkejä ja portaita. Värejä ja muotoja. Ei koira karvoistaan eroon pääse vaikka kuinka vastakarvaan harjaisi.
Eipä tässä muuta. Huomenna lastataan tavarat matkaan, ja tuntuu siltä kuin Suomessa vielä ollut toinen jalkani alkaisi tuntua kevyemmältä, irrota, nousta, ottaa askeleen kohti kotia, valmiina löytämään jalansijan sieltä missä on juuri sille sopivankokoinen kolo. Irtiotto alkaa olla lopullinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti