Tiellä Santiagoon

Kuorin tänään perunoita lounasta varten, ja vanharouva halusi myös tehdä jotain. Pyysin häntä kuorimaan valkosipuleita. Kuorimme siinä vihanneksiamme ja hän puheli jotain mikä ei jäänyt minulle mieleen. Saatuaan kynnet kuorittua hän pyyhkäisi kuoret pöydältä – tapansa mukaisesti puolet lattialle, minne ne jäivät lojumaan ja murskautumaan jalkoihimme. Hienoinen vanne kiristi päätäni. Viimeksi eilen imuroin. En jaksa taas. Gaia nuohoaa leivänmurut lattialta, mutta valkosipulinkuoria päin se ei edes tuhahda.

Jatkoin perunoiden kuorimista ja mietin samoja juttuja joita jokainen perheenemäntä silloin tällöin miettii. Elänkö omaa elämääni vai muiden? Elänkö oman elämäni ohi, kuten yksi tädeistäni totesi pitkälti tehneensä. Miten itsekäs on oikeus olla? Saanko minäkin odottaa muilta jotain? Hoidan eläimiä ja anoppia ja miestä ja koiraa ja kotia ja kasvimaata ja puutarhaa ja siinä sivussa yritän eri tavoin kehittää toimeentuloa. Viime aikoina ei ole ollut aikaa tehdä omia juttuja. Silloin alkaa pohtia sitä, onko tämä minun elämääni, näinkö minä haluan elää. Tavoittelenko asettamiani päämääriä vai ajaudunko tilanteesta toiseen? Ovatko elämän ohjat omissa käsissä, tai onko ylipäätänsä mahdollista pitää niistä kiinni?

Kyseenalaistaminen on luonnollista ja tervettä. Silloin tällöin pitää pysähtyä ja tehdä tilannearvio. Joskus sen aika on silloin kun asiat ovat melkein liian hyvin. Siihen nimittäin turtuu. Jos kakkua syö joka päivä, se menettää makunsa. Vähän ajan kuluttua se maistuu pelkältä pahvilta.

Tosiasia on, että me emme täysin ohjaa elämäämme vaikka kuinka uskottelemme itsellemme toisin. Emme voi kontrolloida kaikkea mitä meille tapahtuu. Emme edes tunteitamme, niitä ehkä kaikkein vähiten. Elämä ei ole Santiagon tie, keltaisin nuolin merkitty reitti pisteestä A pisteeseen Ö. Jos olisi, se olisi jonkun muun meille viitoittama tie, katsastettu, valmiiksi pureskeltu ja puoliksi eletty. Kuten tiedämme, tärkeintä ei ole päämäärä vaan matkan tekeminen.

Vaikka hermoja välillä koetellaankin, on yksi päivän hyviä hetkiä se, kun illalla vien vanhallerouvalle lääkkeet ja yöeväät. Juttelemme hetken, vahdin että lääkkeet pysyvät sisällä ja muistutan häntä ottamaan hampaat suusta. Taputan olkapäälle ja toivotan hyvää yötä, hän hymyilee ja hamuaa rukousnauhaa käteensä. Päivittäiset rutiinit tuovat turvallisuuden tunnetta, itse kullekin.

Romaanikäsikirjoitus junnaa paikoillaan. Periaatteessa se on kirjoitettu, mutta joudun kirjoittamaan alun uusiksi, sillä se ei ole vielä hyvä. Ketä huvittaa tehdä sama homma kahteen kertaan? Haluaisin jo siirtyä seuraaviin juttuihin, mutta en luovuta ja jätä työtä kesken. Kirjoittaminen on puhdistautumista, kuonan poistamista. Vähän niin kuin Gaia-koira syö ruohoa ja hetken kuluttua oksentaa sen voimallisesti. Jotkut asiat minun piti kirjoittaa ja saada ulos. Nyt se on tehty, ja voin kirjoittaa samat asiat ulkopuolisen silmin, kylmän rauhallisesti. Se ei enää kosketa minua eikä ryöstä yöuniani.

Mutta mitä pitää tehdä silloin kun ei ole ollut omaa aikaa? Ottaa sitä. Tänään pojat lähtivät ostoskeskukseen ja anoppi kyläilemään, minä otin kamerani ja lähdin kävelemään pienen pätkän Santiagon tietä, sehän menee tästä ihan vierestä. Kuljin ja katselin ja kuvasin, ja muistin taas miksi täällä Irtiotossa olen. Olen täällä itseni takia. Voidakseni tehdä havaintoja, huomata jotain minkä kymmenet ihmiset näkevät päivittäin mutta kukaan ei noteeraa. Kokeakseni pieniä onnistumisen hetkiä saadessani kameran linssille jotain minkä kauneuden ehkä vain minä näen, mutta ehkä joskus joku muukin. Kertoakseni kuvin ja sanoin ”tällainen on minun Portugalini”. Kyllä minä elän ihan omaa elämääni, sen sisällä, en sivussa. Kaikella ei ehkä ole tarkoitusta mutta kaikella on jokin merkitys. Me itse luomme sen merkityksen.

Tasapainon löytää kun sitä hakee, välillä voi vähän keikahtaa kallelleen, mutta pieni oikaisuliike ja taas on jaloillaan. Elämä on sitä: aaltoliikettä, ylä- ja alamäkeä, nuolia jotka ohjaavat oikeaan suuntaan, stop-merkkejä jotka käskevät pysähtymään, hyviä ja huonoja hetkiä ja päiviä, asioiden tekemistä toisten vuoksi ja toisten asioiden tekemistä itsensä vuoksi, jakamista, omimista, sopeutumista ja oppimista. Elämä ei tule yhtään sen valmiimmaksi kuin me itsekään. Se on jatkumo pisteestä A pisteeseen Ö.

Vuosi sitten kirjoitin Vila do Conden Queima do Judas -spektaakkelista. Tänä vuonna olen mukana siinä pikkuriikkisen verran. Olin perjantaina torilla taimiostoksilla, kun eräs nainen tarttui minua hihasta ja talutti kameran eteen. Hän kertoi, että tänä vuonna esityksen alussa heijastetaan näkyville naisten muotokuvia. Istuin hetken aikaa kahden valokuvaajan tähtäimessä ja jatkoin matkaani. 

Ensi viikko on semana santa, pyhä viikko, jolloin valmistaudutaan pääsiäiseen. Jotkut paastoavat, me emme. Juudas poltetaan lauantaina, myöhään illalla. Jos jaksamme, lähdemme katsomaan. Jos emme, menemme nukkumaan. Helppo valinta. 

Ai niin. Ne lattialle rapisseet valkosipulinkuoret pyyhkäisin pois kostealla talouspaperilla. Ei se nyt niin iso juttu ollut.