Laastari maailman haavalle

Tällä viikolla uutisissa kerrottiin, että tänne Portugaliin tulee noin 80 syyrialaisnuorta viemään loppuun yliopisto-opintonsa, jotka ovat jääneet kesken Syyriassa. Ei yhtään hullumpi asia. Parhaimmassa skenaariossa he ovat auttamassa omaa maatansa takaisin jaloilleen sitten kun tilanne rauhoittuu, meni siihen sitten vuosi, kaksi, tai kymmenen.

Nettiuutisista luin, että Suomi ottaa tänä vuonna vastaan 500 syyrialaispakolaista. Puolentuhatta ihmistä saa lottovoiton; heidät irrotetaan juuriltaan, pois julmasti raatelevan sisällissodan jaloista, ja istutetaan kaukaiseen Suomeen. Annetaan hopealusikka kätöseen, taputetaan olkapäälle, pistetään nenän eteen kotouttamistuilla, asumistuilla, toimeentulotuilla ja suomen kielen kursseilla äärimmilleen täytetty soppakulho ja kehotetaan lempeällä äänellä: ”No niin, syöhän tästä nyt itsesi ähkyyn.”

Suomi on hyvinvointivaltio. On, on, kaikista konkursseista, velkaantumisesta, työttömyydestä ja leipäjonoista huolimatta. Hyvinvointivaltiona Suomi voi ostaa itselleen puhtaan omantunnon. Autetaan lähimmäisiä, edes joitakuita heistä, ja siitä tulee niin hyvä olo. Ei maailma siitä parane, mutta voimmepahan hyvillä mielin itse tehdä lomamatkan kaukomaihin, syödä lentotomaatteja ja lukaista kaukaiset sotauutiset ipadistä ja asua niin hyvin lämmitetyssä talossa, että talvipakkasilla sukat pitää riisua ja hiki tulee pelkässä t-paidassakin. Ei se ole meidän vikamme, että meillä menee niin hyvin, eihän?

Omantunnon hyssyttelemiseksi Suomeen otetaan siis 500 Lähi-idän pakolaista. Problem solved? No ei. Syyriaan jää yhä 4 miljoonaa maan sisäistä ja 2 miljoonaa maan ulkopuolista pakolaista (lähde: Yle). Jokin Raamatun jae voisi hyvin kuulua näin: ”Joka yhtä on auttanut, on kaikkia auttanut”.  Ei se asiasta silti totta tee.

En ole persu enkä demari enkä vihree enkä mitään muutakaan poliittista. Kerron sen nyt suoraan. Olen ihan tavallinen suomalainen, jonka on vaikea ymmärtää isänmaan pakolaispolitiikkaa, jota humanitääriseksi avuksi kutsutaan. Se on pieni laastari maailman miljoonille haavoille. Kuinka moni suomalainen voi rehellisesti väittää voivansa katsoa maahanmuuttajanuorukaista silmiin ilman että miettii montako euroa minunkin veroistani ropsahtaa tämän elintason ylläpitoon? Ja se maahanmuuttajanuorukainen näkee kyllä sen kylmän ajatuksen sinisen katseen takana, eikä se varmasti tunnu hyvältä. Minkään maan ongelmat eivät ratkea siirtämällä sen kansalaisia muihin maihin. Ei! Portugalissa on meneillään pakon sanelema vapaaehtoinen muuttoliike etenkin nuoren koulutetun väestön siirtyessä laumoina, siis laumoina, muihin maihin työn perässä. Tänne jäävät lapset, vanhukset ja keski-ikäiset, joista onnekkaimmilla on työpaikka. Tänne tarvitaan toimeentulemisen mahdollisuuksia erityisesti nuorille. Eli työpaikkoja.

Siis juuri sitä, mitä myös esimerkiksi Afrikan köyhistä maista puuttuu. Siellä on paljon väkeä, mutta vähän tuotantoa, ja mikä maa elää ilman tuotantoa? Vatikaani ehkä. Afrikkaan on annettu kehitysapua vuosikymmenet. Muistan lapsuudestani, siis joidenkin vuosikymmenien takaa, miten me kaikki jollain tavalla kannoimme pienen kortemme kekoon ja autoimme köyhiä afrikkalaisia. Ja teemme sitä edelleen. Mikään ei tunnu muuttuneen. 

Mieluummin annan lantin Vila do Conden viikkomarkkinoilla pyörätuolilla vaivoin liikkuvalle miehelle, tai Portossa Rua de Santa Catarinan ostoskadulla vastaan tulevalle vanhuspariskunnalle, tai sille silmättömälle vanhalle naiselle, joka soittaa melodicaa milloin Vilan markkinoilla, milloin Santa Catarinalla. Pieni apu saavuttaa sitä tarvitsevan suoraan kädestä käteen, ilman isoja organisaatioita.

Samalla välin kun Afrikan maita on autettu, Aasian maissa on ihan omin voimin kehitetty infrastruktuuria, teollista toimintaa, tuotantoa, koulutusta, luotu työpaikkoja. Kyllä, kyllä, suuri osa Aasian maiden taloudellisesta menestyksestä perustuu riistetyn työvoiman käyttöön, jotta länsimaihin voitaisiin myydä halpaa krääsää. Sen pitää painaa myös meidän kehittyneiden maiden asukkaiden omaatuntoa, ja meidän pitää vaatia siihen muutosta. Kulutetaan vähemmän, maksetaan vähän enemmän. Ei mahdoton yhtälö, eihän?

Tiedän, on helppo huhuilla täältä Euroopan toiselta kolkalta, mistä Syyriaan on kutakuinkin yhtä pitkä matka kuin Suomeen. Millä oikeudella edes puutun Suomen pakolaispolitiikkaan? No, maksan veroja sinne. Vähän, mutta maksan kuitenkin. Ja tiedän, että kun joku uusista naapureista tai uusperheeni tuttavista tai sukulaisista näkee minut, kukaan heistä ei ajattele sitä, kuinka paljon mahdan maksaa Portugalin valtiolle. Ulkomaalaiset otetaan ystävällisesti vastaan, kunhan me itse pidämme huolen itsestämme. Naapurit ja ystävät kyllä auttavat tarpeen tullen, mutta yhteiskunta ei osallistu tavallisen maahanmuuttajan kotouttamistalkoisiin. Ja jotenkin se on ihan reilua niin. 

Portugalilaiset ovat vaeltaneet maailman maihin jo vuosisatojen ajan, eivätkä suomalaiset paljoa pahempia siinä ole. Eloisasta mielikuvituksesta ja vanhempien evakkotaustasta huolimatta en osaa kuvitella itseäni sodan jalkoihin, pakenemaan kodistani ja asettautumaan toiseen maahan sen kansalaisten kustannuksella. Se lienee minun vajavaisuuteni, puute empaattisuudessani. 

Jos minä olisin jumala ja saisin luoda maailman uudelleen, loisin paikan, jossa kaikilla olisi hyvä ja helppo olla. Aseita ei olisi keksittykään ja sotia ei käytäisi, vaan ihmiset yli kulttuurien ja rotujen tervehtisivät toisiaan poskisuudelmin ja hymyillen. Kaikilla olisi oma koti ja hoito-, koulutus- tai työpaikka, ja kaikesta työstä saataisiin oikeudenmukainen korvaus. Aurinko paistaisi päiväsaikaan ja öisin sataisi, jotta niityt jaksaisivat viheriöidä ja kukat kukkia, ja vapaa-aikoinamme kirmaisimme kaikki niillä vihreillä niityillä ja pistäisimme kukkia hiuksiimme. Iltaisin katselisimme ihania auringonlaskuja ja aamuisin heräisimme hyvin levänneinä. Siat ja sonnit saisivat laiduntaa niillä samaisilla kirmaamillamme niityillä ja kuolla vanhuuteen, ennen kuin ne pistettäisiin lempeästi lihoiksi. Maailma ei olisi ylikansoitettu eivätkä napajäätiköt sulamassa. 

Mutta minä en ole jumala, ja maailma on jo luotu, eikä se ole täydellinen. Kaiken hyvän lisäksi se on täynnään myös riistoa, ryöväystä, raiskausta, sotia, silpomista, saastaa, köyhyyttä, kurjuutta, katkeruutta. Se on haavoittuva ja haavoitettu. Emme me pystyneet sitä parantamaan viime vuosituhannella, ja mahdammeko pystyä siihen tälläkään? Ei, emme me tavalliset ihmiset voi koko maailmaa parantaa. Voimme vaikuttaa lähinnä vain omaan lähipiiriimme, pienin sanoin ja teoin. Puhalletaan haavaan ja laitetaan pieni laastari maailman kolhuille, edes yhdelle niistä. Avataan ovi painavien kassien kanssa kulkevalle perheenäidille, hymyillään rohkaisevasti surulliselle nuorelle, soitetaan tutulle vanhukselle ja kysytään vointia, luovutetaan verta tai takki tarvitsevalle, osallistutaan kriisialueiden keräyksiin ja autetaan ystävää ja naapuria ja muitakin lähimmäisiä, olivat he sitten syyrialaisia, somaleja tai muita suomalaisia. Ollaan vähän epäitsekkäämpiä, edes kerran päivässä. Maailma kun ei tanssi meidän napamme ympärillä. 

Yllätys yllätys, Vilassa sataa. Tänään kotikylällä piti olla karnevaalikulkue, mutta ennen lounasaikaa kadulla kulki kaiutinauto kertoen, että kulkue on siirretty tiistaihin. En tiedä missä se menee, mutta seuraan muita kyläläisiä ja yritän löytää perille kameran kanssa. Jos hyvin käy, on seuraavassa blogipäivityksessä luvassa karnevaalitunnelmia pikkukylän tapaan. Siihen saakka, Vila vaikenee ja toivottaa rakkaille lukijoille hyvää maaliskuun ensimmäistä viikkoa. Ensimmäiset pääskyset on bongattu, tosin ne taisivat jo tehdä äkkikäännöksen ja palata jonnekin Afrikkaan.