keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Päivä lyhyt, yö pitkä

Tähän aikaan vuodesta Pohjois-Portugalissa aurinko vaipuu horisontin taa viiden aikoihin iltapäivällä. Aamu sarastaa seitsemältä. Päivän pituudessa on yllättävän vähän eroa verrattuna Etelä-Suomeen. Ehkä välimatkaa ei olekaan niin paljoa kuin mitä kartasta katsoen näyttää ja lentomatkan aikana tuntuu? Illat ja yöt ovat pitkiä ja pimeitä. Tänne ei ole luvassa edes lunta valaisemaan maisemaa, mutta yhtenä aamuna oli ollut kuuraa maassa, maalla. Se ei ole sisämaassa harvinaista. 

Maalla illat tulevat kulumaan leppoisasti takkatulen lämmössä. Carlosin äiti ja minä teemme käsitöitä, Carlos tutkailee netistä milloin mitäkin. Illallinen syödään iltakahdeksalta lämpimässä olohuoneessa, muualla ei lämmitystä ole. Laitetaan lämmitin päälle vain jos tarvitaan. Ulos ei tee mieli, ei edes kahvilaan. Gaia-koiran käyn kuitenkin peittelemässä, sillä on suojainen petipaikka pihan puolella olevassa kylpyhuoneessa. Sisäkoiraksi siitä ei ole. Se hyrisee kuin kehräävä kissa kun rapsutan sitä, peittelen virkatun peiton alle lämpimään ja toivotan hyvää yötä. Se haukottelee ja pistää päänsä etutassujen väliin.

Pakkaaminen ja asunnon siivous on loppusuoralla, ja tänään laitoin itselleni supisuomalaisen aterian: uunissa juustolla kuorrutettuna pitkään pakastimessa säästelemääni lenkkiä, jonka kaupallinen nimi viittaa suomenlipussa olevaan väriin. Ja perunamuusia tietenkin. Sitä ennen kävin viimeisellä kävelylenkillä rannalla. Tai ei se tietenkään viimeinen ollut, mutta ranta vaihtuu ja sinne pitää mennä autolla.

Rannalla juttelin auringonlaskua katselevan miehen kanssa, joka kertoi asuneensa Saksassa jo parisenkymmentä vuotta. Hän kertoi olevansa kymmenlapsisesta sisarusparvesta keskimmäinen, ja että yhtä lukuun ottamatta heistä kaikki elossa olevat asuvat Saksassa. Kysyin, aikooko hän muuttaa takaisin Portugaliin sitten kun pääsee eläkkeelle. Vielä ei tiennyt. Ehkä. Mahdollisesti. Täällä on hyvä elää, jos on toimeentulo turvattu. Saksassa ansaitulla eläkkeellä täällä elelee herran lailla.

Kaupungin kautta kulkiessani ihmettelin, miksi siellä on niin valoisan oloista vaikka oli jo miltei pimeää. Sitten hoksasin, että katulamppujen valo on kellertävää, ei kylmän valkoista kuten Suomessa yleensä on. Väri vaikuttaa. Valkoiset talot eivät ole kalmankalpeita, vaan kylmänäkin iltana lämpimän oloisia. Vila do Conde, Rio Aven partaalla, oli jälleen kerran hiljentävän kaunis. Palaanhan minä tänne, ainakin toripäivinä, kirkkaanvärisen ostoskärryni kanssa, ruutuessuisten rouvien sekaan viikon vihannesostoksille. Mutta kananmunia minun ei tarvitse ostaa, niitähän on omasta takaa.

Tämänkertainen päivitys on yhtä lyhyt kuin talvinen päivä. Nukkumatti huutelee ja huhuilee. Hyvää yötä ja huomenta, ensi viikolla kuulumiset uudesta kodista käsin, pienestä kylästä, jonka nimeä en osaa vielä edes lausua oikein. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti