Hattu on laskeutunut

Tänään oli juuri sellainen harmaa, kyllästyttävän kostea ja kevyesti kolea aamu, jolloin aamiaisen jälkeen olisi tehnyt mieli kaivautua takaisin peiton alle ja ottaa kirja käteen. Luen tällä hetkellä tätini tuomaa (kiitos vielä!) Rosa Liksomin kirjaa Hytti nro 6, joka on yhtä puuduttava kuin junamatka halki Siperian vaan voi olla. Siitähän se kertoo, muun muassa. Asuin melkein vuoden Neuvostoajan Siperiassa, eikä siinä ole minulle mitään hohdokasta tai eksoottista. Alkutahmeuden jälkeen luen kirjaa kuitenkin innolla iltaisin. 

Heräsin aamuyöllä siihen, kun sadepisarat soittaa kilkuttelivat parvekkeen kaidetta. Tuli kiire ylös ja ulos nostamaan pyykinkuivatusteline parvekkeelta lavandariaan. Pesin tiistaina kaksi koneellista pyykkiä, jotka vielä nököttävät nihkeän kosteina. Yhtenä päivänä kaivoin vaatekaapista farkut, jotka keväällä pesin, kuivatin auringossa ja tuulessa ja viikkasin vaatekaappiin. Ne näyttivät vähän ryppyisiltä, joten päätin silittää ne. Kuiva silitysrauta nostatti housuista höyryä. Kaapin uumenissakin ne olivat imeneet itseensä kosteutta. Pyjamanpaitani oli illalla niin nihkeä, että puhaltelin sitä hiustenkuivaajalla ennen kuin pistin sen päälle. Kaikki kostuu.

On päiviä, jolloin mietin miksi ihmeessä tulin tänne Pohjois-Portugaliin asumaan. Tänne, missä meri harvoin kutsuu uimaan, missä talvella sataa usein ja lujaa, kosteus valuu pitkin ikkunoita, hylättyjä rauniotaloja tulee vastaan joka kadunpätkällä, portugalia puhutaan epäselvästi mumisten ja autoa ajetaan kaasu pohjassa kapeilla, kivetyilla kaduilla. Miksen mennyt etelään, Algarveen, missä talvi on lyhyempi ja leudompi, meri lempeämpi ja asfaltoitujen rantakatujen varsilla on komean korkeita taloja? Tai vaikka Brasiliaan, tai minne vaan? Minullahan oli täysi vapaus valita minne hattuni heitän. 

Tulin kuitenkin tänne. Täällä kalakauppias kirjoittaa kuitin kääntöpuolelle sen kalan nimen, jonka on juuri perannut minulle illalliseksi, että tietäisin mitä syön. Lihakauppias hakee takahuoneesta isoja luita Gaialle, rottweilerin-puolikkaalle, eikä ota niistä maksua. Rannalla kävellessäni tai metroa odotellessani ventovieraat alkavat juttelemaan. Pikkukylän raitilla ihmiset tervehtivät ja kysyvät mitä kuuluu, kahvilanpitäjä laittaa hellepäivänä läähättävälle Gaialle vesikipon. Kaunispiirteistä autiotaloa aletaan kunnostaa. Kaakelipäällysteisten rakennusten värit hehkuvat auringossa. Kangaskaupassa punnitaan Suomeen lähdössä oleva paketti, että saan sen sisällön pysymään alle kilon painoisena. Kalastajaveneet keinuvat laineilla, lähellä rantaa, pyytäen Ahdilta tai todennäköisemmin S. Pedrolta tuoretta kalaa illallispöytiimme. Rantakaistale muuttuu ja elää vuoroveden mukaan, ja aurinko laskee kauas horisonttiin. Kahvilat täyttyvät illansuussa asiakkaista, joillakin heistä on kantapöytänsä. Toripäivä saa kaupungin kuhisemaan, ja tiensä Vila do Condeen löytää myös muutama kerjäläinen. 

Ave-joki pullistelee äyräitään myöten sateiden jälkeen, mutta pysyy uomissaan. Rapistunut luostarirakennus seisoo mäen päällä tyhjänä mutta ylväänä, ja kaupunkilaiset yrittävät keksiä sille käyttöä. Jykevä aqueduto-vesijohto ei edes vavahda talven myrskytuulilla. Maalla, traktoripolulla, pikkuruiset villikukat kukkivat marraskuussa ja kiivipuiden oksat kurottavat maata kohti hedelmien painosta. Kadulta juoksee jonkun naapurin koira suoraan syliini. Tuuli rojauttaa sateen ryöppyinä märkään maahan, mutta talven sadepäivien jälkeen tulee aina aurinkoisia päiviä. Kirkkaita, kuulaita, kirpeitä. Atlantti rauhoittuu joskus ja kalastajat pääsevät merelle ja kalakauppias perkaa minulle taas uudenlaisen kalan ja kertoo jonain päivänä haluavansa mennä käymään Suomessa. Kun ehdotan Carlosille yrttimaan laittamista pihalle, mitään sanomatta hän hakee rukkaset ja kuokan ja alkaa kääntää maata, tuo vielä persiljantaimia. Kasvimaalle istutimme kaalintaimia, puutarhaan bougainvilleaa ja passionköynnöksiä. Iltaisin istumme ulkona ja rapsuttelemme Gaiaa, juttelemme. Payshop-kahvilan omistaja, joka on töissä joka ikinen päivä aamusta iltaan, tuskin vilkaisee minuun kun käyn maksamassa laskuja, mutta neuvoo kärsivällisesti missä ja milloin voin maksaa laskun, jonka eräpäivä oli edellisenä päivänä. Mustarastas heläyttää aarian keskellä talvista päivää tai yötä, kukko kiekua kailottaa ja haukka kaartelee korkealla, sen siipisulat piirtyvät terävinä vasten kirkkaansinistä taivasta, missä aurinko hehkua loimottaa.

Tulin tänne, koska kotini on täällä. Ei tässä asunnossa, vaan tällä seudulla. Näillä kaduilla ja kujilla, pelloilla ja rannoilla, metsän siimeksessä ja appelsiinipuun alla, kaalimaassa ja kappelin ovella, hiekkarannan simpukankuorissa ja sileissä pikkukivissä. Ihmisten hymyssä, auringon hyväilyssä, tuulen henkäyksessä. Ei tämä ole täydellinen paikka, mutta täydellisyys onkin tylsää. Pitää olla vähän rosoisuutta ja risaisuutta, pieniä pintavirheitä tai syvemmällä lymyäviä juonteita, että mielenkiinto pysyy yllä. Liian kaunis ei voi olla aito, eikä liian helppo ole minkään arvoinen. Juuri siksi epätäydellinen voikin olla täydellinen, täydellisen sopiva, juuri se oikea. 

Hattuni näyttää laskeutuneen tänne.