Voi pyhä lounastunti - tai kaksi

Siesta eli täkäläisittäin 'sesta'.

Jokin aika sitten näin netissä haastattelun, jossa seniorien tietokonekurssille Portossa osallistunut suomalaismies ruoti kurssin järjestelyjä ja tasoa. Tietokonetta ei kuulemma tarvittu koko viikon aikana, ja osallistujiksikin oli hyväksytty muitakin kuin eläkeläisiä. Petrattavaa varmasti olisi kurssijärjestäjillä.

Mies ihmetteli myös lounastunnin pituutta ja lounaan ”kosteutta”. Ihmettelin minäkin alkuaikoina, kun melkein kaikki pienet kaupat, virastot ja muut kynnelle kykenevät pistivät ovensa keskellä päivää kiinni pariksi tunniksi, ja yhtäkkiä kahvilat ja ravintolat olivat täynnä. Opin sen kantapään kautta, kun yritin käydä hoitamassa asioita juuri lounastunnin aikaan, ja turhaan riuhdoin ripoja.

Lounas on täällä päivän pääateria, joka syödään joko kotona tai ulkona monista kahviloista tai ravintoloista. Viini taas on monille, ei tietenkään kaikille, normaali ruokajuoma. Ei se tarkoita sitä, että vedetään niin sanotusti lärvit, ja palataan sen jälkeen töihin nuokkumaan. Viinin tarjoaminen tietokonekurssin oppilaille oli isäntien kohteliaisuudenosoitus heitä kohtaan. Veikkaan, että kurssin järjestäjille ei juolahtanut mieleenkään, että joissakin Euroopan maissa viini lounaalla ei kuulu tapoihin. Tai että sitä suorastaan paheksutaan. Niin olemme erilaisista kulttuureista.

Päivän menu.

Itse olen tottunut pikalounaisiin: syön seisaaltani kulhollisen muroja tai talvisin lämmitän keittoa. Carlosin luona laitetaan kuitenkin kunnon ateria; kalaa tai lihaa, salaattia, jälkiruuaksi hedelmiä. Viiniä juodaan lounaan kanssa vain sunnuntaisin. Pyhä tai arki, lounaan päälle käydään kahvilla ja sulatellaan ruokaa hetken ennen kuin käydään töihin käsiksi. Jatkuvaan tehokkuuteen tottuneelle suomalaiselle on yhä vähän vaikeaa pysähtyä kesken päivän. Carlos sanookin minua hyperaktiiviseksi. En myönnä väitettä todeksi, mutta en kovin kiivaasti voi väittää vastaankaan. 

Viime päivinä on tullut asioitua virastoissa niin ennen kuin jälkeen lounastunnin. Päästäkseni kiinni sosiaaliturvan syrjään, ennen kaikkea saadakseni sairaanhoitopalveluja, minun piti rekisteröityä itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi. Kompastuskiveksi oli muodostua täkäläisen pankkitilin puuttuminen. Aiemmin avaamani tili on todennäköisesti jo suljettu käyttämättömänä. Verotoimiston järjestelmä ei hyväksynyt suomalaista tilinumeroa, joten piti järjestää kiertotie. Asiointi virastoissa sujui hyvin ja joutuisasti, lukuun ottamatta yhtä verovirkailijaa, joka suhtautui minuun suurella epäluulolla. Tutki dokumenttejani lähes luupin kanssa, ärjyi kysymyksiä ja suorastaan suuttui, kun tiedoissani oli vanha osoite. Olin vähällä kerätä paperilappuni ja passini ja siirtyä toiseen verotoimistoon asioimaan. Karmea kokemus. Ennen niin paksu nahkani on näköjään ohentunut viimeisen vuoden aikana, kun sitä ei enää ole päivittäin karhennettu työympäristössä. 

Karhunvatukka: vielä raaka eli 'verde', vihreä,
vaikka onkin punainen.

Olen aika onnekas. Olen onnistunut toteuttamaan monta haavettani ja toivettani. Yksi niistä tapahtui viime viikolla, kun pääsin ensimmäistä kertaa eläissäni poimimaan karhunvatukoita. Ei se kuulosta kummoiselta asialta, mutta ei haaveiden tarvitse mitään ihmeellisiä asioita ollakaan. Aina vain parempi, jos ne ovat oikeasti toteutettavissa olevia ajatuksia, jopa päähänpistoja, jotka juontavat juurensa ties mistä. Vähän niin kuin tyyliin "lähdetäänpä käymään Jäämeren rannalla kastelemassa varpaat". Ei siinä välttämättä ole mitään järkeä, mutta joka sellaisen reissun toteuttaa, tuskin koskaan sitä unohtaa. Elämässä saa haalia elämyksiä. 

On kuitenkin aika turhaa kurkottaa kuuhun, sillä siihen ei voi koskaan ulettua. Arkipäivän haaveet ovat pieniä, konkreettisia ajatuksia, toteutettavissa olevia tavoitteita. Onnistumisen tunne on sama, oli sitten kyseessä iso tai pieni asia. Se tunne keventää askelta ja kantaa eteenpäin.

Suomen reissun satona sain valmistamiani käsilaukkuja myyntiin kahteen liikkeeseen Helsingissä ja Haminassa. Pieni päänavaus, mutta minulle iso saavutus. En haaveile eläväni käsilaukkujen valmistuksella. Riittää, kun saan tehdä niitä ja kun näen ihmisten pitävän niistä ja käyttävän niitä. Vuittonin ei tarvitse vavista, sillä en haikaile kalliiden merkkilaukkujen tekijäksi. 

Ai niin, oliko vaatimattomuus yksi meidän suomalaisten paheista...?