Kuinka kilipukki kesytetään

Vila do Conde on vähitellen toipunut täkäläisestä Jussista eli São Joãon juhlista. Kyllä, kyseessä on sama mies, eli Johannes Kastaja. Karnevaalitunnelma valtasi kaupungin viikonlopun ajaksi: oli tivolia, hattaranmyyjää, vanhanajan markkinoita, ulkoilmadisko praçalla eli yhdellä kaupungin monista aukioista, värikkäitä ja äänekkäitä kulkueita, ilotulituksia ja rakettien papatusta aamusta alkaen. Tuhansia ihmisiä, jollei kymmeniä, kerääntyi pääkadun varrelle seuraamaan kulkueita ja sunnuntai-iltana joen rannalle katsomaan musiikilla maustettua ilotulitusnäytöstä, joka alkoi aivan aikataulussaan klo 1.30. Näytöksen alkua odotellessa sai pampusta päähän ohikulkijoiden, lähinnä lasten, paukauttaessa ketä tahansa päähän muovisella vasaralla, jonka iloiset kilahtelut helkkyivät ilmassa. Jotkut kulkivat pitkä valkosipulinkukinto kätösissään. Sillä ei pamputeta päähän, vaan yritetään tökkiä toista nenään. Miksi – mahtaako kukaan tietää? Karkotetaan kai pahoja henkiä.  

Ilotulitusta odotellessa lentoon lähetettiin paperilyhtyjä, joiden sisällä oleva pieni tuli nostatti ja lennätti ne superkuun loisteessa jokea myötäillen kauas, kauas merelle. Kaunista.

Hämmästyttävintä juhlassa oli se, ettei juopuneita juuri näkynyt. Aamukahteen mennessä näin tusinan verran nuoria tuopit tai olutpullot käsissään, kun liikkeellä oli tuhansia ihmisiä. Bileet toki alkoivat siinä vaiheessa kun me "vanhukset" lähdimme nukkumaan, mutta silti. Siistiä, rauhallista, turvallista.

Grillatut sardiinit kuuluvat erottamattomana osana kesän pyhimysjuhliin. Kuumin pottu ei suinkaan ole lautasella vaan sardiinin hinnassa, jota puidaan uutislähetyksissä aina isojen juhlien yhteydessä. Lissabonissa sardiinista sai pulittaa 1,50 euroa per pyrstö, Portossa vähemmän. Jokin tv-kanavista laski, että kunnon S. Joãon vietto ruokineen ja juomineen vaatii vähintään 20 euroa nenulta. Ei tunnu pahalta suomalaisen tulotasossa, mutta täällä se on paljon rahaa.

Juhlat eivät lopu tähän, vaan niitä riittää pitkin kesää. Jo tällä viikolla juhlitaan São Pedroa (kalastajien ja sään pyhimys) mm. naapurikaupungissa Póvoa de Varzimissa. Porton metro yltää muuten sinne asti.

Elämä ei voi olla pelkkää juhlaa. Arki on kulunut ahertaen, ensin maalaten ja sitten siivoten Carlosin taloa. Olen ollut apuna, koska minulla on mahdollisuus siihen, ja koska olen halunnut olla avuksi hänen perheelleen. Iäkkään äidin juttujen kuunteleminen käy samalla portugalin syventävästä intensiivikurssista. Puoliakaan en ymmärrä nopeasta puheesta, mutta ymmärrän sentään sen verran. 

Aina kun olen hiukan huoahtanut, olen seurannut sisäpihasta huolehtivien lampaiden ja vuohien touhuja. Olen mussuttanut eväitäni ja katsonut omaa apettaan jauhavaa vuohea silmiin. Mietin, mitä se mahtaa miettiä. Ehkä se miettii miksi minä tuijotan, vaikka todennäköisemmin se miettii mitä herkkua söisi seuraavaksi.  Kuukausi sitten vielä lähes läpitunkemattomassa heinikossa alkaa olla maata näkyvissä. Nelijalkaiset ruohonleikkurit ovat hyvin hoitaneet hommansa. Välillä olen kyllä melkein alkanut etsiä netistä vuohipadan reseptiä, en kuitenkaan siksi, että se on yksi S. Joãon perinneruoista.

Heinänsyönnin lomassa, kaalit ja kukat eliminoituaan vuohet kävivät käsiksi myös pihalla rehottavaan passionhedelmäpuskaan, jonka pullistelevia hedelmiä olen katsellut huulia lipoen. Niin ovat vuohetkin. Ne kirjaimellisesti söivät tiensä pöheikön sisälle, ja sieltä löytyi muun muassa saviruukkuja, joista ei ennen näkynyt häivähdystäkään. Muutamassa päivässä ison köynnöskasvin alaoksista oli enää rangat jäljellä. Yritin hätistellä vuohia pois. Ne painuivat puskan alle piiloon ja jatkoivat sieltä käsin syömistä. Toisella kertaa, kun näin ne passionin vieressä ja menin patistamaan niitä pois, ne mussuttivatkin jotain rikkaruohoa siinä vieressä ja katsoivat minua muka viattoman näköisinä, melkein sädekehät hehkuen päidensä päällä. Päivää myöhemmin kaksi naaraspuolista vuohta seisoi passionin vieressä muurin päällä ja veteli lehtiä huulillaan. Läpsäytin niitä lautasille, seisoessani muurin alapuolella. Toinen vuohista kääntyi hitaasti minua kohti, katsoi silmiin ja toi kuononsa ihan kiinni nenääni ja puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan, kuin sanoakseen ”Minä syön nyt passionia.”

Mässäilyä.

Vuohet erotettiin pihalaatoituksesta sähköpaimenella ihan hygieniasyistä. Parin säkärin jälkeen ne oppivat välttämään lankoja. Carlos viritti samoja lankoja passionpuskan suojaksi, mutta ilman sähköä. Sillä huijattiin vuohia muutaman päivän ajan.  Nyt puskan suojaksi on laitettu kanaverkkoa, ja veto on vetämässä, kuinka pitkän aikaa siitä on apua. Mandariinipuu suojattiin myös verkolla jokin aika sitten – nyt vuohet käyttävät verkkoa apunaan kurottaessaan kohti puun yläoksia. Alaoksat on jo kaluttu. Heinää on edelleen vuohien ja lampaiden ulottuvilla riittämiin, mutta onhan se ymmärrettävää, että ne haluavat ruokavalioonsa vähän vaihtelua. Ne sentään näyttävät käyttävän valtaosan ajastaan syömiseen.

Vaikka ne välillä saavatkin minut repimään hiuksiani, ovat vuohet sympaattisia. Ne ovat uteliaita, tulevat lähelle ja nauttivat silittämisestä, seisoen hievahtamatta kun niitä paijaa. Ne tykkäävät kiivetä rappusille nukkumaan, kilipukki ylimmällä tasolla ja kaksi naarasta alempana. Jos kilipukki joutuu kauemmas naaraista, se määkii surkeankuuloisesti ”ba-ha-ha-haa”. Kaksi lammasta pysyttelevät likempänä toisiaan. Ne hätääntyvät, jos joutuvat eroon toisistaan.

Kelpaa hymyillä täydellä mahalla.

Lammaspariskunta on nyt ristitty: niiden nimet ovat Pedro ja Inês, legendaarisen portugalilaisen pariskunnan mukaan. Kerron heistä joskus. Heidän rakkaustarinansa saa Romeon ja Juliankin kalpenemaan. Suorastaan kalmankalpeiksi. Vuohet ovat vielä ilman nimiä.

Tarinani ovat viime aikoina olleet juhla- ja maaseutupainotteisia. Jälkimmäinen johtuu paitsi siitä, että vietän paljon aikaa maanviljelijän kanssa, mutta myös siitä, että tämä on maanviljelysseutua. Siitä hyvänä esimerkkinä on se, että lähin maissipelto ja lammaslaidun on kotitaloni vieressä, vaikka asun kaupungissa. Täällä Pohjois-Portugalissa viljellään kesäaikaan nimenomaan maissia, talvella viljaa tai rehua. Maito- ja lihatiloja on paljon. Täällä jopa näkee lehmiä ulkona laitumella – näky, joka Suomessa on käynyt harvinaiseksi.

Maitotilalla käydessäni tilan emäntä harmitteli sitä, kun tuottaja saa niin vähän työnsä ja investointiensa palkaksi. Väliportaat – jalostus ja vähittäiskauppa – saavat suurimman osan lopputuotteen hinnasta verojen lisäksi. Onko maataloudella tulevaisuutta? Uskon, että on, sillä yleensä emme lakkaa syömästä ennen kuin horsma kukkii kumpumme päällä. Miten maataloutta tuetaan oikealla tavalla, on sitten vaikeampi kysymys. En usko, että on oikein että meille kaikille ravintoa tuottava maatalousyrittäjä tulee hädin tuskin toimeen, kun jonkin yhteiskunnalle vähemmän arvokkaan ja tuottavan työn tekijä elää paljon leveämmin. Tiedän, että maailma ei ole tasa-arvoinen, mutta voisimme edes pyrkiä tasoittamaan karkeimpia epäkohtia.

"Nam, herkullisen näköinen paita."

Näillä seuduilla oli ennen paljon tekstiiliteollisuutta. Muistattehan sen ajan, kun moni Suomessa myyty vaate oli tehty Portugalissa? Silloin kun se oli Euroopan halpatyömaa. Sitten kansallinen minimipalkka nousi, ollen nykyään liki 500 euroa kuussa. Se on liikaa kansainvälisille vaatemerkeille. En tiedä montako paitaa näppäräsorminen ompelija teki 40 tunnin työviikkonsa aikana, varmasti aika monta, mutta jos alle 500 euroa kuussa + sotumaksut on liikaa, niin jokin on pielessä. Pärjäisimmekö vähemmillä halpapaidoilla ja -farkuilla? Jospa panostaisimme vähän enemmän laatuun eikä määrään? Ostaisimme vähemmän mutta maksaisimme enemmän, jotta se varsinaisen työn tekijä saisi tehdä työtä rauhallisemmassa tahdissa ja saisi siitä ihmisarvoisen palkan. Hyvin tehty vaate kestää pesua, käyttöä ja katsetta kauemmin kuin halvalla, tekijöitä riistäen tuotettu tusinapaita. Bangladeshissa romahtanut tehdasrakennus ei ole ainoa hikipaja, jossa meidän eurooppalaisten turhatarpeita tyydytetään. Toitotamme muka kestävää kehitystä, mutta noudatammeko sitä oikeasti omassa elämässämme? Hiilijalanjälki on yksi merkki olemassaolostamme, eettinen kädenjälki toinen. Emme voi enää sysätä vastuuta tuottajille ja vähittäiskauppiaille. Bangladeshin jälkeen emme voi olla tietämättä, millaisissa oloissa käyttämämme halpavaatteet tehdään.

Eksyin ehkä otsikon aiheesta. Kuinka kilipukki sitten kesytetään? Ei se kaipaa ihmeasioita. Ruokaa, suojaa, ja toisten läheisyyttä, kuten koirat, kissat ja me ihmisetkin. Vuohen elämä on hyvin yksinkertaista.  Passionpuska on sen juhlapöytä, päivän kohokohta. Saanko riistää siltä sen ilon saadakseni itse tehdä passionpiirakkaa ja -hilloa? Kiperä, eettinenkin kysymys, johon en heti osaa vastata. Revin vuohille hyvitykseksi pystyyn kuivuneesta magnoliapuusta lehtiä, joita ne rouskuttavat hyvällä halulla, ja omatuntoni saa ainakin yön ajaksi rauhan.

Huomenna juoksen taas hätistelemässä niitä sieltä, missä niiden ei minun mielestäni pitäisi olla aterioimassa. Ainoastaan sitruunapuu on enää suojaa vailla.