maanantai 14. tammikuuta 2013

Kaukana vuorten takana


Viikko sitten päätimme ystäväni Carlosin kanssa tehdä retken jonnekin sisämaahan. Auringonpaiste lupaili kaunista sunnuntaita. Päästyämme kotoani noin 100 metrin päähän hän kysyi, minne menisimme. Sanoin, että sinne minne nenä näyttää. No, tutkimme hetken karttaa ja valitsimme kohteeksi Trás-os-Montesin (”vuorten takana”) alueella pienen kylän, jonka ainoa ravintola on kuuluisa Cozido á Portuguesastaan. Tähän perinneruokaan laitetaan vähän kaikkea: vihanneksia, papuja, naudan ja sian lihaa, korvia, sorkkia, chouriçoa. Haudutetaan hyvin ja syödään hyvällä halulla.

Määränpäämme oli kaukana sisämaassa, kauniin vuoristotien päässä. Minulla ei oikeastaan sanat riitä kuvaamaan niitä maisemia eikä sitä, miltä minusta tuntui kun ajoimme pitkin laaksojen rinteitä kiemurtelevaa tietä, ja katselin karuja vuoria, tekoaltaiden peilityyntä vettä, lammaslaumoja, naavaisia metsiä ja laitumia, joiden ruoho oli niin vihreää, että silmiä melkein vihloi. Olin pakahtua. Aamupäivällä laaksoista nousi usva, jota tammikuun talvinen aurinko hiljalleen haihdutti taivaan tuuliin. Päästyämme noin tuhannen metrin korkeuteen olin ihan hiljaa. Olen kotoisin Porvoosta, jonka korkein mäennyppylä taitaa olla viitisenkymmentä metriä korkea, pelkkä pahainen pahkura. Kilometrin korkeudessa tunsin olevani maailman katolla. Kokemus oli jotenkin eteerinen.  

Olisin halunnut pysähtyä kuvaamaan sadan metrin välein, mutta päivänvalon aika ei antanut myöten. Saavuimme ravintolallekin myöhässä, ja se oli jo täynnä asiakkaita. Jostain kauempaa oli saapunut pari linja-autollista väkeä varta vasten lounastamaan tässä ravintolassa. Kylässä on omia asukkaita parisenkymmentä, ja he kaikki taisivat olla kylänraitilla silloin lounasajan loppuvaiheilla. Samoin jonkun lampaat, joita siirrettiin laitumelta toiselle, tai lypsypaikalle. Lampailla on muuten ”etuajo-oikeus”.

Monella tien varressa kulkeneella miehellä näytti olevan pitkävartinen kuokka olallaan. Ihmettelin, että sunnuntainako sitä käydään kuokkimassa peltoa. Ei sentään. Kuokka on itsepuolustukseksi siltä varalta, jos joku vastaantuleva pässi tai sonni käy liian uteliaaksi. Enpä olisi ihan heti tuota itse hoksannut.

Elämä Trás-os-Montesissa sujuu pitkälti samaan tapaan kuin ennen neilikkavallankumousta. Harva asia on muuttunut, ja ihmiset elävät edelleen pitkälti maataloudesta. Toki matkapuhelimet ja Internet ovat löytäneet tiensä myös pieniin kyliin, mutta asukkaat näissä vähenevät, kun nuoret muuttavat työn perässä kaupunkiin. Maaseutu autioituu, ihan kuten Suomessakin.  

Löysimme lounaspaikan Boticasin kaupungista, ja paluumatkalla kävimme vielä toisessa kylässä, jossa tienvarteen laitetun kyltin mukaan oli roomalainen silta. Emme kuitenkaan löytäneet sitä, kylän pääväylä kävi liian kapeaksi autolle, ja päivänvalo alkoi loppua. Vuoristoteillä ei ole mukava ajaa pimeässä, ja tien pinta saattaa jäätyä. Yhden jäätyneen kohdan näimmekin – varjossa oleva silta, jonka alta kuului veden solinaa. Pakko oli käydä liukastelemassa heikolla jäällä, niillä sympaattisen suutarin korjaamilla saappailla. 

Olen matkustanut Portugalia ristiin rastiin, Madeiraa ja Azoreita myöten, ja olen nähnyt täällä jo paljon. Valokuvia on kertynyt toistakymmentätuhatta, matkapäiviä ja ajettuja tai käveltyjä kilometrejä enemmän kuin pystyn laskemaan. Silti tämän sunnuntairetken jälkeen minusta tuntui, että olen nähnyt vasta pienen osan tästä maasta. Maisemien, kaupunkien ja maan eri osien moninaisuus ja niihin kätkeytyvät pienet, kauniit yllätykset ovat jotain lähes läkähdyttävää. Joka on käynyt Algarvessa tai Lissabonissa, ei ole nähnyt vielä mitään. Parhaat palat ovat täällä pohjoisessa ja Keski-Portugalissa, kaukana turistirannoista. 

Tein vakaan päätöksen palata sisämaahan, ajan kanssa, vaikka se todennäköisesti tarkoittaa sitä, että minun pitää hankkia elämäni ensimmäinen auto ja alkaa myös ajamaan sitä.  Niin kärsivällistä kuskia ei löydy, joka jaksaisi pysähtyä kuvaustauolle joka kerta kun haluaisin. Olen pahempi kuin japanilaiset turistit. Siltikin tiedän, ettei kameralla pysty vangitsemaan niitä näkymiä mitä vuoristossa tulee vastaan – kolmiuloitteista avaraa maisemaa, syvyyseroja, ruohon tuoksua, kirkon- ja lehmänkellojen kalkatusta, lampaan määkäisyä, vesiputousten solinaa, auringon paistetta, tuulen raikkautta. Se kaikki on koettava omin aistein. 

Niin, pitää varmaan hankkia myös sellainen pitkävartinen kuokka, jolla pitää loitolla mahdolliset samalle polulle sattuvat sarvipäät. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti