maanantai 29. lokakuuta 2012

Maan halki 8,5 tunnissa

Kävin viime viikolla maan etelärannikolla Albufeirassa. Liikun Portugalissa lähes aina junalla. Se on helppo ja suhteellisen edullinen tapa kulkea, ja sillä pääsee melkein minne vaan. Hiukan hidasta se kyllä on, varsinkin vanhoilla diesel-junilla, mutta näkeepähän maisemat paremmin, kun ne eivät vilistä ohi liian lujaa.

Kun päivän aikana kulkee pohjoisesta etelään, tai päinvastoin, näkee miten maisemat eroavat toisistaan eri puolilla maata. Pohjoisessa on vihreämpää ja metsäisempää, maan keskiosissa tasaista ja kuivaa, ja etelässä taas hiukan kumpuilevampaa, kuten pohjoisessakin. Junarata kulkee kaupunkien halki, kylien ohi, maissipeltojen, oliivipuulehtojen ja korkkitammimetsiköiden läpi. Matkan aikana näin useamman lammaslauman paimenineen, isoja härkiä laitumella, silmänkantamattomiin palanutta metsää, raunioituneita tehdasrakennuksia ja kauniita vanhoja taloja, pieniä kyliä. Kuin toisesta maailmasta.

Joka on käynyt Albufeirassa, on nähnyt Portugalista ehkä yhden prosentin verran. Lomalaiselle se on loistopaikka viihtyisine hotelleineen, uimarantoineen, ravintoloineen ja pubeineen. Siellä on helppo olla ja rentoutua. Ihan hyvä niin. Jos kuitenkin haluaa tutustua itse maahan tai paikalliseen elämään, kannattaa lähteä muualle, vaikkapa Faroon tai Aljezuriin. Tai kokonaan pohjoisemmas tai sisämaahan. Olen nähnyt tästä maasta enemmän kuin moni portugalilainen, enkä vielä ole saanut tarpeekseni. Yksi asia on yhteistä melkein kaikkialla: ihmiset ovat aidon ystävällisiä.

Kävelin Albufeirassa pientä kujaa pitkin ja kysyin tietä kujaa lakaisevalta rouvalta. Hän näki minun näpsivän kuvia ja kysyi, haluanko nousta talon kattotasanteelle, josta on parempi näköala. Halusin toki. Juttelimme siinä tovin. Käytän aina hyväkseni tilaisuutta jutella ihmisten kanssa. Suomalaisesta tuppisuusta on tullut ulkosuomalainen jututtaja. Sosiaalisuus näköjään on tarttuvaa.

Paluumatkalla pohjoiseen pysähdyin yöksi Lissaboniin. Lissabon on vähän kuin Helsinki: kaunis kaupunki, jossa on aina kiva käydä, mutta on hyvä että sieltä pääsee äkkiä pois. Kävin illallisella Restauradores-aukiolla/kadulla, joka oli tupaten täynnä väkeä. Ravintolan tuttu brasiliaistarjoilija ehdotti, että lähtisimme kuuntelemaan live-musiikkia jonnekin kun hän pääsee töistä, mutta lähdin tällä kertaa nukkumatin matkaan. Ravintoloiden sulkeuduttua puolenyön jälkeen Restauradores autioituu, kun väki siirtyy Bairro Alton kaupunginosaan, jossa on vilkas yöelämä. Sen jälkiä siivottiin kaduilta varhain sunnuntaiaamuna, kun kävin siellä kävelyllä.

Sitä helposti unohtaa miten hyväosainen itse on, mutta kun istahtaa katukahvilaan ja kerjäläinen toisensa jälkeen käy pyytämässä lanttia, tuntee syvää syyllisyyttä. Auttaisin heitä kaikkia jos voisin, mutta roponi ei heidän osaansa muuta, auttaa vain saamaan syötävää sinä päivänä. Siinä missä Suomessa yhteiskunta huolehtii heikoimmista, täällä ihmiset ovat solidaarisia. Kerjäläisiä ei katsota karsaasti, vaan apua anelevalle mummolle tai invalidille annetaan lantti. Ostokset tehdään tuttavan liikkeestä, pyykit pesetetään sillä, jolle siitä saatava pienikin tulo on elintärkeä, ja pihatyöt teetetään työttömiksi vaan ei toimettomiksi jääneillä kyläläisillä. Talouskriisi on saattanut monet ahdinkoon, mutta yksin ei ole jäänyt kukaan.

Portugali on pieni mutta sinnikäs maa, jonka asukkaat ovat sitkeitä löytöretkeilijöiden jälkeläisiä. Yhä edelleen ihmisiä lähtee muihin maihin paremman elämän toivossa, mutta moni on myös palannut sanoen, että heidän elämänsä on täällä. Kuten eräs ystäväni sanoo: "Voimme olla köyhiä, mutta meillä sentään on aurinko."

Aurinko paistoi aamulla, ja sain osan matkapyykeistä pestyä ja melkein myös kuivattua. Nyt hieman satelee, mutta vielä tarkenee ilman lämmitystä. Lähipäivät keskityn kirjoittamiseen, mutta sen jälkeen tutkimusmatkani täällä taas jatkuu.
 
 
 
 

maanantai 22. lokakuuta 2012

Pyykinkuivauksen haasteellisuus

Viime kirjoituksessa hehkuttamaani auringonlaskun hehkua ei ole päättyneellä viikolla pahemmin näkynyt. Vettä on tullut välillä varmaan samaan tahtiin kuin Suomessa, ja varsinkin öisin on melkoisen viileää. Kosteus tekee kylmästä vielä purevampaa. Parina iltana olen antanut periksi ja laittanut sähkölämmittimen päälle. Kaverini täällä ihmettelevät, kun en kestä kylmää, he ajattelevat minun olevan tottunut siihen. Koitan selittää, että meillä pohjoismaalaisilla ei ole latinoiden kuumaa verta lämmikkeenä. Ja että meillä päin taloja lämmitetään.

Sadesäällä on melkein turha pestä pyykkiä. Kyllä se kuivuu, mutta siihen voi mennä monta päivää. Vain hullu tai sellainen, jolla ei kertakaikkiaan ole muuta vaihtoehtoa, kuivaa pyykkiään sisätiloissa. Sateella ilmankosteus on sitä luokkaa, että vaatekaapissa olevat kuivatkin vaatteet tuntuvat nihkeiltä. Siinä missä talvella Suomessa harkitaan ilmankostuttimen hankintaa, täällä ostoslistalla voi olla kosteudenpoistaja, joka on ilmastointilaitteen näköinen koje. Itse turvaudun kosteudenpoistopurkkeihin. Sellaisiin, joita Suomessa käytetään yleensä veneissä tai autotalleissa.

Tärkeää täällä on tuuletus. Jokaisena sateettomana päivänä ovet ja ikkunat auki, jotta ilma vaihtuu. Jos ei sitä tee, voi pian huomata katossa tai seinissä ikäviä harmaita pilkkuja tai lohjennutta maalia. Kun kulkee vanhojen talojen ohi, voi niiden avoimesta ikkunasta tai ovesta havaita happamenäitelän lemahduksen: hometta. Se on täällä yhtä normaali asia kuin lattialämmitys kylpyhuoneessa Suomessa. Ei sitä kaikissa taloissa ole, mutta ei se ole mitenkään poikkeuksellista. Kosteuteen ja sen lieveilmiöihin on totuttu, ja ne hyväksytään silloin kun ei muuta voi.

Asunnossani on pientä luksusta: lavandaria. Se on periaatteessa kuin lasitettu parveke, jossa on pesukone ja tilaa kuivata pyykit. Aamuaurinko lämmittää sen melkein saunaksi. Iltapäivällä nostan pyykkitelineen toiselle parvekkeelle. Aurinkoinen päivä onkin täällä yleinen pyykkipäivä, ja silloin pistetään lakanat liehumaan, kuka minnekin.

Kävin viikolla viemässä käsilaukun suutarille korjattavaksi. Suutari kysyi, mistä päin olen. Kun kerroin olevani Suomesta, hän tiesi heti että napapiiri kulkee Suomessa. Ja mistäkö hän sen tiesi? Hänellä on tuttava, joka asuu ja on töissä napapiirin tuntumassa. Eivät he koskaan ole tosin tavanneet. Ajattelin heti, että kyseessä on nettituttavuus. Ei suinkaan. Tämä muhkeaviiksinen suutari kertoi olevansa radioamatööri. Vielä on heitäkin.

Maanviljelijäystäväni toi tilaltaan chuchuja. Chuchu on vihreänkellertävä ja piikikäs trooppinen hedelmä, joka kasvaa köynnöksissä. Olen nähnyt niitä torilla ja kaupassa, mutta minulla ei ollut mitään tietoa mitä niillä tehdään. Nyt opin, että sitä käytetään kuin perunaa. Teimmekin siitä heti muusia rosamundien kanssa. Tuli hyvää. En olisi mausta arvannut, että se sisältää jotain muutakin kuin tuttua perunaa, trooppisesta hedelmästä puhumattakaan.

Huomenna suuntaan etelään, Albufeiraan, jossa veljeni perheineen on parhaillaan lomailemassa. Käyn kokemassa niin sanotun turistirysän. Siellä pitäisi olla vähän lämpimämpää. Täällä Vilassa alkoi nyt sataa, ja tätä vilukissaa vähän paleltaa. Talvella minulla on tapana, hotelleissa ollessani, laittaa lämmitys täyteen 30 asteeseen ja leikkiä olevani saunassa. Täällä kotona taidan aurinkoisena talvipäivänä pistää pyykkien sijasta tuolin lavandariaan, ja menen sinne lämmittelemään vähän niin kuin naapuritalon kissa, joka paistattelee päivää ikkunalaudalla.

Tai sitten vaan kiltisti lämmitän kotia sen verran mitä on tarpeen, kuten Suomessakin, ja yritän olla menettämättä yöunia sähkölaskua odotellessa.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Vilkaisu Vilaan


Päivät täällä irtiotossa hujahtavat pitkälti arkisten askareiden parissa. Pyykkään ja siivoilen, laitan ruokaa ja syön, väännän romaanikäsikirjoitusta ja järjestän valokuvia, teen käsitöitä, käyn kaupassa ja kävelylenkeillä. Päivää rytmittävät ruoka-ajat: lounas klo 13 ja illallinen klo 20. Elämä on varsin säntillistä, vaikkei päivätyössä käykään. Elämä Suomessa tuntuu jo kovin kaukaiselta asialta. Olen kotiutunut tänne, mutta silti välillä kaupungilla kävellessäni minulle tulee epäuskoinen olo: ”asunko minä oikeasti täällä?”  

Vila do Conden kaupungissa historia ja nykyaika kulkevat tiiviisti rinnakkain.  Jopa niin tiiviisti, että vanhan julkisivun taakse saatetaan rakentaa täysin uusi talo, sillä vanhojen rakennusten julkisivut ovat usein suojelukohteita. Kaupunkikuvaa hallitsee eteläisen sisääntuloväylän kupeessa oleva valtava vaalea rakennus, jossa aikoinaan taisi olla nuorisovankila tai -sairaala. Siitä on suunniteltu tehdä hotelli, mutta rahanpuutteen vuoksi rakennus on edelleen tyhjillään ja näyttää hiukan kolkolta. Olen melko varma siitä, että siellä kummittelee.
Kaupungin itäpuolta halkoo valtava roomalaismallinen vesijohto, aqueduto, joka rakennettiin kuljettamaan vettä Santa Claran luostariin. Olin kerran ottamassa valokuvia siitä, kun eräs vanhempi herra pysähtyi juttelemaan ja kertoi, että vesijohdossa oli aikoinaan 999 holvikaarta, ja suurin osa niistä on edelleen olemassa. Siitäpä innostuin, ja intoa uhkuen kerroin ystävälleni Carlosille, että haluan kävellä vesijohdon päästä päähän ja laskea, että pitääkö luku paikkansa. En tullut ajatelleeksi, että 999 holvikaarta ulottuu aika pitkälle, kuten hän minua valisti. Tuskin siinä edes kulkee tietä lähellä koko matkaa. Suunnitelma kytee kuitenkin, ja ehkä jonain päivänä, pienissä osissa, alan toteuttamaan sitä.
Tulin tänne Vilaan, kuten paikalliset nimen lyhentävät, koska täältä löytyy kaikki tarvittava. On Atlantin ranta, hiljalleen virtaava Ave-joki, kaunis vanha kaupunginosa, uudempia rakennuksia jollaisessa voi itse mukavasti asua, ja metro, jolla pääsee Portoon ja lentokentälle. On ravintoloita, kahviloita, baareja, toripäivä kerran viikossa ja kesällä erilaisia tapahtumia.
Ennen kaikkea täällä on meri. Nyt lokakuussa Atlantin aallot lyövät rantaan laiskahkosti, raukeina kesän helteiden jäljiltä, mutta talvimyrskyillä ne näyttävät kyntensä ja koko voimansa. Kun valtava vesimassa läjähtää rantaan, on siinä jotain yhtä hyytävää kuin vihaisen koiran murinassa. Ei tee mieli mennä lähelle. Sitä on ihan hyvä katsella rannalta.
Parasta, ja ilmaista huvia on seurata miten aurinko painuu hehkuvana horisonttiin. Se ensin ikään kuin kastelee varovasti varpaitaan Atlanttiin, ennen kuin sukeltaa siihen kokonaan. Joka ilta auringonlasku on erilainen. Aurinko voi olla soikea, pyöreä kuin pallo tai neliskulmainen sokeritoppa, se voi haljeta kahtia tai suorastaan sulaa taivaanrantaan.  Aina se hiljentää ja pysäyttää minut. Ehkä ajan mittaan turrun siihen, mutta toivottavasti en.
 
Yleisen käsityksen mukaan ihmiset täällä pohjoisessa ovat pidättyväisempiä ja vanhoillisempia kuin Lissabonin seudulla ja etelässä. En allekirjoita tätä lainkaan. Ei ole ollenkaan tavatonta, että joku alkaa kadulla tai kaupassa juttelemaan. Vanhemmat ihmiset tervehtivät tullessaan hiljaisella kadulla vastaan. Viime lauantainakin, kävellessäni keskustaan illalliselle, eräs vanhempi rouva alkoi puhelemaan, että on niin ihanan lämmin ilta. Vaihdoimme siinä muutaman sanan, ja lopuksi hän sanoi ”Até amanhã, se o Deus quiser”, ”Huomiseen, jos Luoja suo”.
Tänä aamuna toimitettiin tilaamani ruokapöydän tuolit. Huonekaluliikkeen työntekijä kokoili niitä verkkaiseen tahtiin varmaan tunnin verran, ja juttelimme siinä niitä näitä. Lähtiessään hän hyvästeli minut poskisuudelmin, kuten tuttujen ja ystävien kesken tehdään. Täälläkö siis ollaan muka pidättyväisiä?
Siinä missä etelässä ja Keski-Portugalissa rakennukset ovat pääosin valkoiseksi maalattuja, täällä pohjoisessa värit on päästetty valloilleen. Mitään sääntöjä ei ole. Vierivieressä voi olla vaaleanpunainen, sininen ja kirkkaankeltainen talo. Kun kirjavuutta on tarpeeksi, se sulautuu lopulta silmää ilahduttavaksi kokonaisuudeksi. Kuljeskelenkin täällä kamerani kanssa kuin Liisa Ihmemaassa, kartutan kuvakokoelmia joille jonain päivänä toivottavasti löytyy käyttöä. Visuaalisesti, ainakin minun silmissäni, nämä kaupungit ovat pohjaton aarrearkku. Näen kaiken tietysti eri silmin kuin sellainen, joka on ikänsä täällä asunut ja kaikkeen tottunut. Ehkä juuri siksi pitääkin joskus lähteä pois juuriltaan jonnekin, missä voi tarkastella kaikkea eri näkökulmasta ja kokea sen lapsenomaisen ilon löytäessään jotain sellaista, mitä ei tiennyt olevan edes olemassa.  
 

maanantai 8. lokakuuta 2012

Sunnuntaikävelyllä Santiagon tiellä


Joskus lähtiessään tavoittelemaan jotain löytääkin jotain ihan muuta, ja parempaa.

Eilen aamulla oli lempeän leuto ilma, kerrankin lähes tuuletonta täällä Atlantin rannalla. Päätin lähteä kävelylle joen toisella puolella oleviin Azuraran, Árvoren ja Areian kyliin, katsastamaan millainen ranta sieltä löytyy. Portugalin rantaviivahan on melkein pelkkää hiekkarantaa, mutta rannoissa on tietysti eroja, jopa hiekan hienoudessa.

Lähdin siis matkaan kamerani kanssa, pysähdellen silloin tällöin nappaamaan kuvan tai ihan vaan pää kallellaan katselemaan jotain näkemääni. Joskus tuijotan niin katonrajoihin ja seiniin, etten huomaa katsoa minne astun. Kerran astuin tyhjän päälle ja lensin rähmälleni. Toista kertaa en iske kameraa katuun, joten nykyään se kulkee turvallisesti laukussa. Polvien ruhjeilla ei niin väliä.

Praia da Árvore oli upeampi kuin odotin. Loiva ranta kaartui kuunsirpin muotoisena, ja siellä oli vain vähän kivikkoa ja vielä vähemmän ihmisiä lokakuun sunnuntaina. Jotkut olivat tulleet rannalle viettämään sunnuntaipäivää, jotkut ihan vain katselemaan kauas merelle.




Näin rannan toisessa päässä kahvilan viirit, ja päätin suunnata sinne välipalalle. Vesirajassa on mukava kävellä paljain jaloin. Suomen oloihin tottuneelta se tuntuu jotenkin luksukselta.

Kahvilalle päästyäni totesin sen lähteneen talvitauolle. Se tehdään monissa rantakahviloissa koulujen alkamisen aikaan eli syyskuun puolivälissä. Siinä vaiheessa minulla oli jo melkoinen jano, energiapula ja vessahätä, mutta onneksi ollaan Portugalissa. Asutulla alueella ei lähin kahvila ole koskaan kaukana. Löysinkin pian viihtyisän paikan. Kävin tiskillä tilaamassa viipaleen passionhedelmäpiirasta ja vettä. Pian ne tuotiin minulle terassille. Ilahduin, kun melko aneemisen näköinen piirasviipale oli saanut lautaselle seuraa. Kun elämä on tarpeeksi yksinkertaista, sitä osaa iloita niinkin pienistä asioista.
 
Hetken huilin jälkeen jatkoin matkaa ja osuin kirkolle, jonka ulkopuolella olevista kaiuttimista paahtoi sinfoniaorkesterin soittama klassinen musiikki pop-sovituksena. Hetken verran luulin, että sisällä kirkossa oli konsertti meneillään, mutta kurkistin sinne, ja siellä oli vain naisia rukoilemassa yhteen ääneen.

Kirkon eteen oli pysäköity pakettiauto, mahdollisesti liittyen juhlavalmisteluihin. Täällä kirkossa kuin kirkossa järjestetään juhlia oman suojeluspyhimyksen kunniaksi. Jonain päivänä menen kuokkimaan jonnekin nähdäkseni millaisesta tapahtumasta on kyse. Kaivelin kameraa laukusta, ja pakettiauton kuski kiiruhti viittilöimään, että hän siirtää auton pois edestä. Ei olisi tarvinnut, mutta tämä ele osoittaa sen, miten täällä otetaan huomioon muut ihmiset, jopa satunnaiset turistit ja valokuvaajat.

Jatkoin eteenpäin ja näin jotain mitä ennemmin tai myöhemmin tiesin löytäväni: keltaisen nuolen. Ja toisen. Kohta kolmannenkin. Muistin lukeneeni jostain, että ne opastavat Camino de Santiagoa, pyhiinvaeltajien tietä Santiago de Compostelaan Espanjaan. Varmistin vielä asian vastaantulleelta naiselta.


Nuolia oli parinkymmenen metrin välein, seurasin niitä ja ne johdattivat minut hiljaiselle kadulle, joka kulki vain vähän sivussa vilkkaalta valtatieltä. Kadusta poikkeaville kujille oli maalattu keltainen rasti merkiksi siitä, että "ei tänne". Yllättävää oli, että rastit ja nuolet näyttivät suht' äskettäin maalatuilta.



Olen nähnyt nuolia eri puolilla missä olen kulkenut, myös sisämaassa. Ainakin Lissabonista lähtee yksi Caminho, espanjalaisittain Camino. Joskus mietin, josko olisin kävellyt Portugalin pohjoisrajalta Santiago de Compostelaan, mutta päädyin siihen, että teen oman caminhoni kulkemalla eri kaupungeissa kameran kanssa. Olkoon se minun henkinen vaellukseni ja löytöretkeni.

Tämän retken viimeinen nuoli löytyi sillalta, jonka toisella puolella on kotikaupunkini Vila do Conde. Jonain päivänä löydän niitä varmasti lisää, ja matka jatkuu taas.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Tasavallan viimeinen pyhäpäivä

Täällä Portugalissa on tänään pyhäpäivä, tasavallan päivä eli a Implantação da República Portuguesa. Vuonna 1910 tehdyssä vallankaappauksessa kuningas D. Manuel II syöstiin vallasta, monarkia päättyi ja maa julistettiin tasavallaksi. Tärkeä päivä siis. Kuningas päätyi maanpakoon Lontooseen, jossa hän myöhemmin kuoli ilman perillisiä. Isänmaallinen kuningas haudattiin kuitenkin toivomuksensa mukaisesti Portugaliin. Omaisuutensa hän testamenttasi Portugalin valtiolle, joten ilmeisesti hän ei kantanut kaunaa vallankumouksellisille.

Ensimmäisen Portugalin vuoteni aikana ihmettelin, kun täällä tuntuu tämän tästä olevan itsenäisyyspäiviä tai vastaavia. Ja onhan niitä: vallankumouspäivä, kansallispäivä, tasavallan päivä ja itsenäisyyspäivä. Muitakin pyhiä on ihan riittämiin. Nyt säästökuurin vuoksi pyhäpäiviä on lakkautettu tai siirretty sunnuntaihin, jotta töitä tehtäisiin enemmän. Ensi vuonna ei tasavallankaan päivä ole enää pyhäpäivä. Ehkä tasavaltaa voi jo pitää itsestäänselvyytenä.

Eipä silti, kauppojen aukioloihin pyhäpäivät eivät juuri vaikuta. Isoimmat kaupat ovat avoinna joulupäivää ja pääsiäismaanantaita lukuunottamatta,  ja pienemmätkin kaupat saattavat palvella asiakkaitaan arkipyhinä.  Tämä maa harvoin pysähtyy tai hiljenee kokonaan. Siihen ei ole varaa.

Kävin eilen maksamassa tämän kuun vuokran. Jostain syystä en saa tilisiirtoa onnistumaan sepa-maksuna, joten kun vuokraemäntä asuu lähellä, käyn hänen kotonaan maksamassa vuokran käteisellä. Siihen pitää vaan varata runsaasti aikaa. Hän on kova puhumaan, kyselee miten minulla menee ja tarvitsenko jotain, kertoo lapsistaan ja kaikesta mahdollisesta. Välillä hänen poikansa käy sanomassa “Äiti, puhu vähän hitaammin, että senhora ymmärtää mitä sanot”. Välillä tipahdan kärryiltä, mutta onneksi hän lausuu selvästi, joten enimmäkseen tiedän missä mennään. Menee helposti tunnin verran, ennen kuin tulee sopiva hetki kaivaa eurot esiin.

Portugalilaiset ovat erittäin sosiaalista kansaa, ja näköjään myös vuokranmaksu voi olla sosiaalinen tapahtuma. Samalla se käy kielitunnista.

Tälle päivälle on luvassa melkein 30 asteen lämpötiloja myös tänne pohjoiseen. Pyhäpäivä kun on (vielä tänä vuonna), monet suuntaavat rannalle nauttimaan auringonpaisteesta. Niin teen minäkin. Te, jotka joudutte kahlaamaan vesisateessa Suomessa – otan osaa. Vilpittömästi. Ensi viikolla sataa täälläkin.



 
Ihmisiä rannalla sumuisena sunnuntaiaamuna.
 

tiistai 2. lokakuuta 2012

Alku

Tähän mennessä tapahtunutta: Tein päätöksen muuttaa elämääni niin, että minun olisi hyvä olla. Riitti loskassa rämpiminen, juna-asemalla värjöttely, miljoonaan asiaan repeäminen työpaikalla ja iltaisin kotona yksin nököttäminen. Pistin pikkuhiljaa toimeksi, vuokrasin asunnon Vila do Conden kaupungista Portugalissa ja hankin vastaavasti vuokralaisen Suomen asuntooni. Irtisanouduin kohtuullisen hyvästä työpaikastani hieman empien, pakko myöntää. Pakkasin tärkeimmät tavarat seitsemään pahvilaatikkoon ja lähetin ne Portugaliin. Lensin itse perässä syyskuun alussa, jolloin ilmat vielä olivat Suomen viime kesää lämpimämmät. Ensimmäiset pari viikkoa meni asuntoa varustaessa eli kirjaimellisesti ankaran shoppailun merkeissä. Tavarat, jotka Suomesta lähetin, oli purettu parissa tunnissa, ja totesin, että ei näillä varusteilla vielä ruokaa laitella. Keiton olisi voinut tehdä kyllä, kattila oli, mutta ei kauhaa eikä keittolautasia. Eikä paistinpannua esimerkiksi pihvien paistamiseen. Kaikkea ei kannattanut Suomesta lähettää.

Kävin siis joka päivä jossain paikassa ostoksilla, kunnes koossa oli keittiön keskeisimmät välineet, omat liinavaatteet vuokraemännän lainaamien tilalle, sohva ja kirjahylly sekä parvekkeella muutama ruukullinen mausteyrttejä. Muutoin vuokraamani asunto oli pääosin jo kalustettu, vain makuuhuoneiden patjat piti vaihtaa. Täällä kosteassa ilmanalassa ne tuppaavat nimittäin homehtumaan.
Ostoksilla käyminen otti jonkin verran voimille, sillä kannoin tai vedin ostoskärryssä melkein kaikki ostokset kilometrin päässä olevalta metroasemalta kotiin. Ajattelinkin, että syyskuun pidän lomaa ja lepään, ja heti lokakuun alussa alkaa kirjoitushommat, valokuvien järjestely ja uudet kuvausreissut. Sitä varten tänne tultiin, enkä lorvimaan. No, lokakuun 1. päivä koitti aurinkoisena, joten päätin mennä rannalle niin kauan kuin se vielä on mahdollista. Tänään, 2. lokakuuta, istun nyt koneen ääressä ja aloittelen tätä päiväkirjaa niin sanotusti yleisön pyynnöstä.  

Olen siis tehnyt sen mistä moni haaveilee – hyppäsin pois oravanpyörästä ja tein täydellisen elämänmuutoksen. Miksi? Koska halusin ja koska se oli mahdollista. Ihan vaan siksi. Ei mitään keski-iän kriisiä, vaan vapaus tehdä valintoja. En jäänyt odottamaan eläkkeelle pääsyä voidakseni tehdä sitä mitä haluan, eli kirjoittaa ja valokuvata ja asua uudelleen Portugalissa. Vietin täällä jo vuorotteluvapaavuoden, joten paikat olivat tutut, kieli jotenkuten hallussa ja ystäviä siellä täällä. Tänne tulo ei siis loppujen lopuksi ollut niin iso juttu. Isompi onkin se, miten saan täällä toimeentulon järjestettyä ajan mittaan. Jos en saa, pitänee palata häntä koipien välissä maitojunalla Suomeen. Aikaraja on asetettu ja pankkitilin saldo myötäilee sitä, tai päinvastoin. Aina on hyvä olla vähän paineita.

Välillä voi kuitenkin mennä rannalle kävelemään ja miettimään mitä tulikaan tehtyä. Tämä alku täällä on sujunut niin helposti, että melkein hirvittää.
 
Mies lukee rannalla sanomalehteä työviikon päätteeksi.