keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Välähdyksiä


Viime viikolla Vila do Conden kaduille levitetyt kukkamatot vaihtuivatkin begonioihin ja hortensioihin Helsingin Arabianrannassa. Otin äkkilähdön Suomeen yllättäen selkäleikkaukseen joutuneen perheystävän avuksi. Olin varautunut hoitamaan kaikki taloustyöt, mutta lähinnä olen ollut kanto- ja istutusapuna ja aluksi seurana rauhallisilla kävelylenkeillä.

Sain sitten vielä kunnon suomalaisen kesäflunssan. Se vähän hidastaa vauhtia nyt.  

Pariin viikkoon on mahtunut ystävätapaamisten ja asioiden hoidon lisäksi paljon muuta. Ne ovat jääneet mieleen välähdyksinä:

Pihlajankukkien tuoksu ja satakielen laulu. Nappasin koivusta lehden ja heiluttelin nenän edessä, tungin melkein sieraimiin. Alkava nuha riisti tuoksun.

Sauna ja saunaolut kattoterassilla. Se puhtoinen olo, jonka vain voi kokea saunottuaan.

Aamupuurossa mustikoita ja mansikoita.

Nurmikon poikki juokseva kesäasuinen lumikko. Luulin sitä ensin oravanpojaksi, jolle ei vielä ollut ehtinyt kasvaa tuuheaa häntää.

Kävelyretki Porvoon vanhassa kaupungissa. Silloin kun olin lapsi, siellä ei kiertänyt kaukaa Kiinasta tulleita turistiryhmiä sateenvarjojen kanssa aurinkoisena päivänä. Putkahdin eräälle kujalle kai vähän eksyneen näköisenä, koska paikalle osunut posteljooni kysyi: ”Kaikki hyvin?” Meni hetki palata takaisin tolkkuihin jonkun puhuteltua minua Suomessa. Kävi ilmi, että olemme asuneet joskus naapurikaduilla.

Aivan pläkä meri ja vedenpinnalla punaiset ruusun terälehdet merkkaamassa viimeistä leposijaa. Tuhkat eivät leviä merelle aaltojen mukana, ne vaipuvat pohjaan. Sitä en ennen tiennyt.

Tunteroinen Suomalaisessa kirjakaupassa tutkien alelaareja. Ostin kotimaisia dekkareita ja taputin itseäni olalle. Hyvä tyttö.

Toinen tunteroinen lehmuksen alla Ruttopuistossa lukien Ilkka Remeksen Ruttokelloja, jonka juuri olin ostanut Hietsun kirpparilta eurolla. Viereiselle penkille aikova nuorimies kysyi, häiritseekö minua jos hän polttaa siinä hetken sikaria. Ei häirinnyt. Enkä säikähtänyt kun minua puhuteltiin. 

Portugalista kantautuneet traagiset uutiset metsäpalojen uhreista. On vaikea uskoa, että sellaista voi tapahtua.

Lasilliset raikasta valkoviiniä ravintola Koskenrannan terassilla lämpimässä auringonpaisteessa. Väitin, että huhut kylmästä keväästä ovat vahvasti liioiteltuja.

Seuraavana päivänä hieman erilainen turistikierros Helsingissä: Jarkko Sipilän vetämä rikoskävely Aleksilla. Oli hyytävä tuuli ja taivaalla väijyi tummia pilviä valmiina rojauttamaan sadetta niskaan. Aleksi 13:n kohdalla alkoi kadota tunto sormista. Mielenkiintoinen esitys Aleksin kulmien rikoshistoriasta piti kuitenkin otteessaan. Kiitos Jarkolle myös antamistaan käytännön neuvoista; mm. jos kavaltaa rahaa, ei kannata siemailla kallista samppanjaa julkisella paikalla vaan mieluummin piilossa muurin takana. Silmäkulmassa taisi vilahtaa pieni pilke. 

Kirjoitus talouspaperin palassa: ”Mökkiterassilla kaksin. Katselet merelle. Voimme olla yhdessä ihan hiljaa.” Portugalilainen versio siitä kuuluisi: ”Täpötäydessä rantakahvilassa. Katselet Atlantille. Voimme jutella yhdessä kaikessa rauhassa.”

Perjantaiaamuna palaan kotiin ehtiäkseni juhannuksen, São Joãon viettoon. Syömme grillattuja sardiineja ja broa-maissileipää, salaattia ja keitettyjä perunoita. Olen melko varma siitä, ettemme valvo läpi yön, kuten joidenkin perinteisiin kuuluu. Koska herätys Suomessa on ennen aamuneljää, on jo saavutus jos selviän silmät auki iltakymmeneen asti.

Seuraavan kerran Suomeen elokuussa. 

*********

Lopuksi vielä pari makupalaa elokuussa ilmestyvästä kirjastani Huomenna sinä kuolet

Mikä murhissa ja tapoissa sai tavallisen kansalaisen päänahan kihelmöimään niin jännittävän miellyttävästi? Oliko se jokin alkukantainen saalistava eläin, joka lymyili jokaisen sisimmässä, vai vahingoniloa tai helpotusta siitä, että se tapahtui tälläkin kertaa jollekulle muulle? Yksityiskohtien mässäily mediassa sai aikaan yökötyksensekaisen hekuman, mitä verisempää ja väkivaltaisempaa,
sen parempaa viihdettä sai mediamaksujensa vastikkeeksi. Murhiahan sai tapahtua, kaikin mokomin, kunhan ne eivät koskettaneet omaa lähipiiriä. Tai jos niiden piti koskettaa lähipiiriä, niin mieluummin sitä ikävää työkaveria tai rasittavaa anoppia tai naapuria, jonka koirat räksyttivät yötä päivää. Ihmisen itsensä piti kuitenkin saada olla pienen sievän turvakehänsä suojissa, pahan tavoittamattomissa. 

***

Joskus pesästä löytyi kuoreton muna. Sitten pelkät kuoret. Ollessaan vielä paremmassa kunnossa maanviljelijän äiti puuttui siinä vaiheessa asiaan ja pisti kanalta kaulan poikki. Valutti veren talteen, nyppi höyhenet ja laittoi kanan pataan ja keitteli siitä veren kanssa maukkaan muhennoksen, arroz de cabidelan.
Nyt häntä ei enää päästetty tappopuuhiin. Ei sen jälkeen kun eräs päätön kana oli päässyt vanhuksen näpeistä karkuun ja juossut itsensä hengiltä, sotkien pihakivetyksen punaisilla roiskeilla. Hyvät veret menivät hukkaan, vanhus harmitteli monta päivää, kunnes tapaus painui muistin mustaan aukkoon.


Tilaa kirja Myllylahdelta tai kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myös e-kirjana. 


Tunnelmallista ja turvallista juhannusta, rakkaat lukijat!


keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

"Palaatko koskaan Suomeen?" + 10 muuta kysymystä



Sain Liebster Awardin eli blogitunnustuksen Life in English -blogia pitävältä kaimalta, kiitos siitä! Tunnustuksen/haasteen mukana tuli kysymyksiä, jotka pistivät ikään kuin tekemään pienen välitilinpäätöksen ulkomailla asumisesta.

Lopussa on lista blogeista, joille haluan lähettää saman tunnustuksen.

Kysymykset tunnustuksen saajille:

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?
Sympaattiset ihmiset. Tuntemattomat ihmiset pysähtyvät juttelemaan ja kertoilevat aika avoimestikin omasta elämästään.

2. Entä ikävintä?
Suomi on niin kaukana Portugalista, ei voi tuosta noin vaan pistäytyä kyläilemään perheen tai ystävien luona. Kosteus myös rasittaa välillä talvella, varsinkin kun asuu lämmittämättömässä talossa.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?
Tekisin kiertomatkan Italiaan. Olen käynyt vain Roomassa. Haluaisin valokuvata Toscanan valoa ja Venetsiaa ja Firenzeä ja pikkukyliä jne.

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?
Nizzaan lähtisin muutamaksi päiväksi milloin vaan.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?
Melkein kaikkea pystyy järjestämään Portugalissa, ruisleipää teen itse ja salmiakkia kuskaan Suomesta. Kunnon jauhoinen lenkkimakkara, jota voi syödä kylmänäkin, on ekojen päivien hankinta Suomen reissuilla.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?
Ei se mahdotonta ole, mutta epätodennäköistä. Suomessa on kiva käydä, ja kiva on kun pääsee takaisin kotiin Portugaliin.

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?
Erilaisia pyhimysjuhlia on varsinkin kesäisin, ja ne ovat osalle väestöä todella tärkeitä, varsinkin pikkukylissä. Muutoin juhlat noudattavat pitkälti samaa kalenteria kuin Suomessakin. Uudenvuoden viettoon liittyy tiettyjä perinteitä; rusinoiden tai viinirypäleiden syöminen ja toiveiden esittäminen, sekä kattilankansien kalistelu puolenyön aikoihin pahojen henkien karkottamiseksi. Vappuna oviin ja ikkunoihin laitetaan keltaista maia-kukkaa, ettei aasi, burro, pääsisi sisälle.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?
Se kun läheiset ihmiset jäivät Suomeen. Pakko oli muistutella itselleen, että minun täytyy elää omaa elämääni enkä voi elää sitä muiden kautta. Muuttaminen yksin ei pelottanut eikä melkolailla tyhjän päälle heittäytyminen.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?
Mikä ettei, jos löytäisin paikan jossa viihtyisin vielä paremmin ja jos se olisi taloudellisesti mahdollista. Mieluummin kuitenkin tekisin enemmän matkoja eri paikkoihin, sillä ainakin pienet kaupungit on aika pian valokuvattu loppuun.

10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?
Kyllä se oli se, kun sain sähköpostia kustantajalta, jolle olin lähettänyt juuri valmistuneen käsikirjoituksen paria viikkoa aiemmin. Ajattelin ensin että sieltä tulee kielteinen vastaus enkä avannut viestiä heti, en viitsinyt pilata päivää. Sitten avasin viestin ja näin että tarjottiin kustannussopimusta. Olihan se aika riemukasta. 

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?
Elokuulle on jo varattu Suomen matka, kun on kirjani julkistustilaisuus.


Säännöt Liebster Awardin vastaanottamiseen:
Kirjoita postaus palkinnon saamisesta ja julkaise se blogissasi
Kiitä henkilöä, joka nimitti blogisi ja linkkaa hänen bloginsa postauksessasi
Lisää blogiisi Liebster Awardin logo osoitukseksi palkinnosta
Lisää postaukseen myös palkinnon säännöt
Vastaa palkinnon antajan esittämiin kysymyksiin
Nimitä 5-11 uutta blogia
Keksi kysymykset bloggaajille, jotka nimität
Ilmoita nimityksestä valitsemillesi bloggaajille ja linkkaa oma postauksesi heille
Linkkaa Liebster Award -postauksesi myös sinut nimittäneen blogin postaukseen

Haluaisin lähettää samat 11 kysymystä seuraaville blogeille:
Viherjuuria - myös tämän vuoden esikoiskirjailija

Juudean jupinoita - elämää Israelissa


torstai 8. kesäkuuta 2017

Tulossa elokuussa:

Portviinin syvillä sävyillä maalattu rikosromaani pienen maalaiskylän jännitteistä, jotka suomalainen tulokas saa kiristymään kohtalokkaalla tavalla. Portugalissa asuvan esikoiskirjailijan tarkat havainnot paikallisesta elämänmenosta kehystävät ilmeikkäiden henkilöiden ympärille punoutuvaa juonisikermää.

Portugaliin muuttanut suomalainen Johanna löytyy kuolleena kotinsa lähettyviltä. Tapausta ryhtyy tutkimaan rikosetsivä Rui Santos, portviinistä ja pyöräilystä pitävä, murhia kuvaavia PowerPoint-kaavioita piirtelevä portolaispoliisi, joka sotkee jutun selvittelyssä niin kenkänsä kuin tunteensakin. Kun samasta paikasta löytyy myöhemmin uusi, melkein tunnistuskelvoton ruumis, näyttää tapaus hetken aikaa ratkaistulta. Vai liikkuuko pienellä maalaiskylällä sittenkin vielä toinen tappaja?

Rui Santosin tie käy maissipellon laidalta Dourojoen partaille, Atlantin rannalle ja takaisin pikkukylän raitille. Niin nuoren kuin vanhan, köyhän kuin rikkaan yhdistää viime kädessä yksi tekijä – yksinjäämisen pelko.

Pitkään yritysjohdon parissa työskennellyt porvoolaislähtöinen Anu Patrakka päätti eräänä talvisena päivänä, että nyt on aika tehdä jotain muuta. Hän irtisanoutui työstään, muutti Portugaliin ja alkoi kirjoittaa. Huomenna sinä kuolet on se jotain muuta.

KIRJA ILMESTYY ELOKUUSSA 2017. 

Tilaa Myllylahdelta tai kysy kirjakaupasta, tulossa myös e-kirjana.

********

– Mitä meillä täällä on?
– Ruumis.
Rikosetsivä Rui Santos oli kärsivällinen mies. Hänen pinnansa venyi ja vanui aivan yhtä joustavasti kuin hänen lempijälkiruokansa baba de camelo, kamelin kuolaksi kutsuttu karamellivanukas, joten jokseenkin itsestään selviltä vaikuttavat vastaukset eivät häntä pahemmin närästäneet. Hän tulkitsikin vanhempi konstaapeli Pedro Silvan kommentin lieväksi ironiaksi. Totta kai siellä oli ruumis. Rikosetsivä Rui Santosia ei kutsuttu paikalle, jollei siellä ollut ruumista, eikä hän todellakaan kulkisi uusilla nahkapohjaisilla kengillään pienen kylän perimmäisellä kärrypolulla lehmänlantapaakkuja väistellen, jollei määränpäässä ollut luvassa epäselvän kuoleman kokenutta kehoa.

***

Rui Santos katsoi hellästi ruumissäkkiin laskettua vainajaa, joka etäisesti muistutti nukkuvaa prinsessaa. Silmät olivat kiinni ja huulet raollaan kuin hän vielä hengittäisi, mutta muutoin hän näytti juuri siltä mitä olikin – kuolleelta. Märät hiukset lojuivat takkuisena sotkuna mustalla muovilla, Rui Santosin teki mieli silittää niitä. Jos hän suutelisi naista, heräisikö tämä henkiin? Avaisi suljetut silmänsä ja vetäisi ilmaa noiden sinertävien huulien läpi, väri palaisi kalpeille kasvoille? Katsahtaisi rikosetsivään ja hymyilisi, ojentaisi kankeaa, kylmää kättään ja kiittäisi?

***

Täyteläinen portviini makeutti ja kostutti suuta ja lämmitti pian verta, laittoi sen valumaan valtimoista ulos ja laskimoista sisään, vei sydämeen, joka väsyneenä pumppasi elämän nektaria verisuoniverkkoon. Siitä ei tullut yhtään parempi olo, tai tuli ehkä sittenkin. Kaiken pettymyksen ja väsymyksen ja nälän ja janon keskellä se turrutti aisteja juuri sopivasti. Paineli päässä pyörivät ajatukset pumpuliin, veti väliin verhon suojaksi uteliailta katseilta, antoi luvan olla hetken hiljaa, pysähtyä.


perjantai 2. kesäkuuta 2017

Vila do Conden kukkamatot

Kotikaupungissani Vila do Condessa - tosin nykyäänhän asun yhdessä sen kylistä - järjestetään neljän vuoden välein valtava yhteisöllinen ponnistus, Procissão de Tapetes de Flores eli kukkamattokulkue. Kaupungin keskustan kaduille, noin kolmen kilometrin matkalle, kootaan kasveista ja kukista matot uskonnolliselle kulkueelle. Eri kadut käyvät kisaa siitä, kuka tekee kauneimman maton.

Tapahtuman valmistelu kestää kuukausia ja siihen osallistuu vapaaehtoisia naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja. Kukat ja muut kasvit kerätään lahjoituksina alueen asukkailta pieniä kyliä myöten. Naiset kokoontuvat iltaisin nyppimään kukista terälehtiä, jotka pakastetaan käyttöön asti. Miehet rakentavat muotteja kukkien sijoitteluvaihetta varten. Mallit ovat salaisia siihen saakka, kun mattoja aletaan koota. Välillä tuntuu siltä, että puoli kaupunkia ottaa osaa tähän suureen tapahtumaan.

Kukkamattojen kokoaminen aloitetaan edellisenä iltana klo 22, ja niitä tehdään yötä myöten jopa pikkutunneille asti. Päivän aikana ne pidetään kosteina vettä suihkuttamalla, jotta ne kestäisivät kesäpäivän kuumuutta iltaan saakka.

Tapahtumalla on tietenkin katolilainen tausta. Se pidetään Pyhän ruumiin juhlapäivänä, Corpo de Deusin päivänä, joka on torstaina 60 päivää pääsiäisen jälkeen. Vaikkei uskonnollisesta taustasta perustaisikaan, ovat kukkamatot jo kauneudessaan - muutoinkin kauniissa Vila do Condessa - mielenkiintoista nähtävää. Entisenä luterilaisena ei voi muuta kuin nostaa hattua ja kumartaa sille yhteisöllisyydelle, jonka voimin tapahtuma toteutetaan.

Seuraavan kerran tapahtuma järjestetään torstaina 15.6.2017. Vila do Conde sijaitsee noin 30 kilometriä Portosta pohjoiseen. Ilman omaa autoa pääsee parhaiten metrolla, linja B (määränpää Póvoa de Varzim), Santa Claran asema on lähinnä kaupungin keskustaa. Metrolippu maksaa parisen euroa/suunta. Kukkamattoja pääsee ihailemaan heti aamusta alkaen. Itse kulkue starttasi viime kerralla kello 18 jälkeen, ja se pyyhkäisi matot mennessään.





Kuvat ovat vuodelta 2013. Parin viikon kuluttua luvassa tuoreita otoksia!

















































maanantai 29. toukokuuta 2017

Konna kylpyhuoneessa

Entinen oliiviruukku on nyt kotina mm. laventelille. 
Parin viikon takaisen superviikonlopun jälkeen olemme palanneet jälleen arjen rutiineihin. No, eilen oli jonkin jalkapalloturnauksen loppuottelu. Benfica taisi voittaa. Jollen väärin muista, niin se on lissabonilainen joukkue.

Se, että asuu jossain maassa, ei automaattisesti tarkoita sitä, että imaisee itseensä ihan kaikki tavat ja kiinnostuksen kohteet. Hyljin jalkapalloa teflonin tehokkuudella. 

Lauantaiaamun rutiineihin kuuluu etupäässä alakerran imurointi ja yleinen siistiminen. Pölyt pyyhin niiden laskeuduttua. Sitä voi joskus odotella pari päivää. Joskus pidempäänkin. Se on samalla inhokkilistallani kuin ikkunoidenpesukin.

Sisääntuloaulaa imuroidessani siellä tuli tavanomaisten villakoirien lisäksi tällä kertaa vastaan myös pökäle. Kyllä, luit oikein, Rakas Lukija. Sellainen 4-5 sentin mittainen ja sentin paksuinen pätkä ihan sitä itseään. Liian pieni koiran kikkareeksi, ja ne molemmat ovat oppineet kyllä sisäsiisteiksi. 

Vahtikoira lipoo huuliaan, lienee havainnut sisiliskon. 
Pökäle ei tullut vastaan kävellen eikä ryömien, vaan osui imuriin. Se taisi olla sen vanhan, tumman antiikkimaton päällä, mikä siellä on, ja oli siksi jäänyt huomaamatta aiemmin. Onneksi kukaan ei ollut astunut sen päälle. Liisk. Käytämme suoraan kadulle vievää etuovea aika harvoin. 

Mistä pökäle oli tullut? mietin itsekseni samalla kun koppasin sen talouspaperin palaseen ja kiikutin roskikseen. Ah, Batatinha tietenkin retuuttanut sen pihalta, missä olen nähnyt vastaavia silloin tällöin ja olemme Carlosin kanssa aprikoineet, minkä lie petolinnun peppu pudotellut sellaisia pommeja. 

Nämä meidän koiraneidit eivät ole mitään hienohelmoja. Ne tykkäävät tonkia puutarhajätekompostia, vuokralaisten roskapussia, pelloilla olevia naudanlantapaakkuja ja kaikkea muuta kivaa. Yhden kiinteän pökäleen kanniskelu ei siis ole mikään ihme temppu, joskaan ei myöskään ihan jokapäiväistä touhuilua. 

Jatkoin imurointia. Alakerran kylpyhuoneessa allaskalusteen alta singahti päivänvaloon toinen pökäle. Mitä ihhhmettä?? ällistelin nyt. Ei ole Batatinhan tuomisia tämä. Koppasin pökäleen taas paperiin ja kiikutin ulos. Tuijoteltiin sitä Carlosin kanssa ja ihmeteltiin tovi että kuka mitä hä?

Liftari. 
"Pussaa mua, oon sun unelmies prinssi",
kehottaa ihkaoikea sammakko eli rã.
Tapaus painui selittämättömänä unholaan. Sunnuntaiaamuna availin olohuoneessa ikkunoita ja pihalle vievän oven tuuletusta varten, kuten joka aamu silloin kun ei sada. Hiukan myöhemmin Carlos puhui jotain avoimesta ovesta ja sisälle pyrkivistä konnista. Käsitin, että hän pelkäsi että joku tulee ja ryöstää meidät (faz assalto). Rauhoittelin, että avasin oven vasta aamulla. Sitten hän puhui jotain sammakosta (um sapo) ja kylpyhuoneesta. Ah, koirien huoneeseen eli pihan puolella sijaitsevaan kylpyhuoneeseen, tai pikemminkin vessaan, eksyy aina silloin tällöin sammakko. Heilautin kättäni ja sanoin että ei se mitään, se etsii vaan kosteaa paikkaa kun olin pistänyt vastapäätä olevan pienen varaston oven kiinni laitettuani sinne säilöön kauppakassin kokoisen salaatinkerän ja kaksi pientä kaalia. Talvisin pikkuvarasto on sammakkojen suosikkipaikka vanhoista kivirappusista tihkuvan kosteuden ansiosta, tosin yksi niistä heitti siellä henkensä kun tuuli oli painanut oven kiinni eikä kukaan sitä vähään aikaan avannut. 

Jokin jäi kuitenkin nakuttamaan takaraivoon. Kylpyhuone. Sammakko. Pökäleet. Olin varmaan käsittänyt tai kuullut jotain väärin. Ei olisi ensimmäinen kerta. 

Piti kysyä uudestaan. ”Alakerran kylpyhuoneessa oli aamulla iso sammakko”, selitti Carlos nyt niin että minäkin ymmärsin. ”Se on varmaan tullut sisään olohuoneen avoimesta ovesta.”

Ah. Pökäleiden arvoitus sai ratkaisun. Ja sammakko oli jo saanut rikkalapiolla kyydin pihalle.

Nyt kun puhumme sammakosta, tarkoitamme tietenkin rupikonnaa. Niitä majailee pihan puolella – ja näköjään satunnaisesti myös sisällä – useampia. Eräänkin kukkapenkkiin laittamani pohjattoman ruukun sisällä pitää kotiaan ainakin kolme konnaa. Arvoitukseksi yhä jää miten ne pystyvät täällä lisääntymään, mutta aika ajoin suljetulle sisäpihalle ilmaantuu pikkusammakoita. Wikipedian mukaan rupikonna tarvitsee munilleen vettä. Ja että ne voivat elää jopa 40-50 -vuotiaiksi. 

"Pienet sammakot, pienet sammakot,
ne lystikkäitä on..."
Ihmeellistä tässä taloon tunkeutumisessa oli tällä kertaa se, ettei Batatinha tehnyt siitä ilmoitusta. Yleensä se haistaa ja huomaa kaiken (lue vaikka täältä) ja haukkuu erityisesti konnille, kissoille ja käärmeille. Ja kaikelle epämääräiselle mitä kadun puolelta kuuluu. 

Olen joskus ehdottanut pienen lammen tekemistä pihalle ja parin ihan oikean pikkusammakon hankintaa. Olisi niin lystiä kun ne kurnuttaisivat siellä öisin.

Emme ole päässeet tässä asiassa minkäänlaiseen konseksukseen, joten joudun tyytymään kuuntelemaan sammakoiden kurnutusta peltojen poikki kulkevassa pienessä joentapaisessa, ribeiroSuomessa sitä sanottaisiin kyllä ojaksi.

Ilmat ovat olleet sammakoiden kannalta ihanteelliset; on lämmintä ja kosteaa. Tätä kirjoittaessa taivas alkaa sinertää lännestä lähtien, joten ehkä tänään näemme vielä auringonkin. Konnat sen sijaan ryömivät syvemmälle kaivamiinsa koloihin ja lähtevät liikkeelle vasta pimeän tultua. 

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Oi Salvador, viisumaineen pelastaja!

Uusi elämä nousee tuhkasta palaneessa metsässä. 
Portugalissa aletaan hiljalleen toipua Superviikonlopusta. Jollei paavin vierailussa ollut tarpeeksi jännitettävää – ja sitä varmasti oli ainakin turvallisuudesta vastaavalla organisaatiolla – tunnelmaan pääsi viimeistään lauantai-iltana kun ennakkosuosikki Portugali kisasi Euroviisujen voitosta.

Viisut ovat toki kokeneet rajun inflaation lapsuuteni ajoista, jolloin kevyttä musiikkia esitettiin radiossa ja etenkin televisiossa erittäin, erittäin kitsaasti. Ei ollut lukemattomia taivaskanavia vaan tasan kaksi kansallista, sittemmin seuraan liittyi kolmaskin. Musiikinjano oli kuitenkin kova, joten kun kuukausia odotettu viisuilta koitti, linnottauduin makuupussin kanssa olohuoneen lattialle telkkarin eteen päättäväisenä pysymään hereillä koko lähetyksen ja pisteidenjaon ajan.

Useimmiten nukahdin kesken kaiken, ja joku perheenjäsenistä herätteli sitten kun tulos julkistettiin.

Viime lauantaina en malttanut alkaa edes astioiden tiskuuseen illallisen jälkeen, sillä en halunnut jättää näkemättä Portugalin esitystä. Sitä ennen tuli kyllä monen viisun edestä jumputusta, humputusta, hytkytystä ja nytkytystä. ”Taas yksi nainen laulaa korkeelta ja kovaa”, totesin Carlosille aika monen esityksen päätteeksi. Oli vähäpukeisia, kauniita miehiä ja naisia, räiskyviä valoja, liikkuvia taustakuvia, niin paljon kaikkea että alkoi jo ahistaa.

Sitten lavalle asteli Salvador Sobral ja alkoi laulaa. Pidättelin hengitystä varmaan koko kappaleen ajan. Salvadorilla ei ollut taustalaulajia eikä tanssijoita. Hän elehti vain käsillään ja antoi kauniin äänensä puhua puolestaan. Mykistävää.

Oli varmaan elämäni ensimmäinen – ja ehkä myös viimeinen kerta – kun pysyin hereillä koko pisteidenlaskun ajan. Se oli niin jännittävää ja sitäpaitsi jatkuvasti sai tuuletella, kun Salvador sai täydet 12 pistettä. Kun tulos oli selvillä ja voittaja julistettu, poksautimme mekin auki kuohuviinin. 

Ja Carlos kun on aina ennen sanonut, ettei hän perusta Euroviisuista pätkääkään.

Kuten ennen Suomi, sai myös Portugali odottaa ainokaista voittoaan vuosikymmenten ajan. Portugalissa asuvat suomalaiset, ainakin ne jotka tunnen, ovat hehkuttaneet voittoa vilpittömän iloisina. Facebookissa tietenkin. Olemme iloisia kaikesta positiivisesta, mikä kotimaatamme kohtaa. 

Salvadorin voittokappale on lyhyt ja yksinkertainen, siksi kaunis. ”Musiikki ei ole ilotulitusta, musiikki on tunnetta”, sanoi Salvador jälkeenpäin haastattelussa.

Olisiko niin, että kaiken sen pelon ja hämmennyksen jälkeen, mitä Euroopassa on parin viime vuoden aikana koettu, tarvitaan vaihteeksi hiukan rauhaa ja rakkautta. Ei ilotulitusten pauketta. 

Ai niin, tällä viikolla on uutisoitu myös Portugalin talouden olevan hyvässä kasvussa. Kyllä tämä maa vielä talouskriisien tuhkista nousee uuteen eloon. 

Ei minulla tällä kertaa muuta, mutta ensi kerralla varmaan on. 


maanantai 8. toukokuuta 2017

Paavi tulee, oletko valmis

Lähdimme perjantaina käymään kaupassa muutaman kilometrin päässä. Maantiellä ohitimme joukon keltaisin huomioliivein varustautuneita kävelijöitä. He eivät olleet menossa Santiago de Compostelaan, vaan päinvastaiseen suuntaan, Fátimaan.

Tämän viikon lauantaina, 13.5. koittaa Portugalissa Suuri Päivä. Silloin tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Neitsyt Maria ilmestyi Fátimassa kirkkaana valona kolmelle paimenessa olevalle lapselle ensimmäisen kerran, ja itse paavi Franciscus kunnioittaa merkkipäivää läsnäolollaan perjantaista lähtien. Monelle katolilaiselle osallistuminen juhlatilaisuuksiin ja messuun Fátimassa on hengellisen elämän huipentuma. Jotkut vaeltavat paikalle jopa satojen kilometrien päästä. Heillä on huoltojoukot, jotka kuljettavat tavarat, järjestävät muonituksen ja majapaikat. Vaeltajan tarvitsee vain kävellä ja laulaa. 

Paavin vierailuun varaudutaan luonnollisesti tiukoin turvatoimin. Rajatarkastukset on otettu tilapäisesti käyttöön. Televisiossa on vilauteltu poliisikoiria, panssariautoja ja armeijan helikopteria. Kansakunnan muistista ei ole pyyhkiytynyt paavi Johannes Paavali II:n murhayritys Fátimassa 12.5.1982. 

Neitsyt Marian ilmestymisen vuoksi Fátima on yksi katolilaisen maailman tärkeimmistä pyhiinvaelluskohteista, mutta erityisen tärkeä sija sillä on portugalilaisten uskovaisten sydämissä, omalla maalla kun ollaan. Jokaisen kunnon katolilaisen pitäisi käydä siellä edes kerran elämässään kiittämässä siitä hyvästä mitä on saanut tai pyytämässä anteeksi syntejään. Tai sekä että. Vanhanrouvan mieli herkistyy, kun hän muistelee omaa käyntiään Fátimassa joskus vuosia, vuosia sitten. Siitä on niin pitkä aika, että hän vielä muistaa sen.

Voi vain kuvitella millainen tunnelma on messussa valtavan väkijoukon keskellä. Iltapimeällä, kynttilä kädessä piintyneimmänkin kyynikön suupieli värähtää ja silmäkulma kostuu.

Kuvittelun varaan se nyt jää, sillä vaikka palan uteliaisuudesta nähdä paavin vierailun omin silmin, fanitanhan häntä itsekin, niin jää se tällä kertaa väliin ja toista tilaisuutta tuskin tulee. Tosin hotelleissa olisi vielä tilaa, yllättävää kyllä, huonehintojen yltäessä jopa tuhannen euron pintaan.

Pyhiinvaelluskohteet ovat henkisen merkityksensä lisäksi ennen kaikkea hyvä business. Fátimassa, jossa ei pyhätön lisäksi taida olla juuri muuta nähtävää, on kuitenkin hotellikapasiteettia ja ravintoloita pienen lomakeskuksen verran. Matkamuistomyymälöissä myydään katolilaista krääsää – anteeksi vaan tämä nimitys. Tokihan jokaisen pyhiinvaeltajan pitää ostaa muistoksi Fátiman neitsyttä kuvaava patsas. Tärkeä tehtävänsä on myös niillä vahasta tehdyillä ruumiinosilla, joiden avulla rukoillaan parantumista kyseiselle ruumiinosalle.

Varsin nerokkaan liikeidean keksi mies, nimestä päätellen venäläis- tai ukrainalaistaustainen, joka sai päähänsä purkittaa Fátiman siunattua ilmaa. Kyllä, ihan on sellaiseen koristeelliseen säilykepurkkiin taltioitu se ilma ja pistetty purkki kiinni. Maksaa kolme euroa ja on kuulemma herättänyt kovasti kiinnostusta. Jollei sitä ota vitsinä, voi purkin joskus Tärkeänä Hetkenä avata ja henkäistä kitusiinsa Fátiman siunattua ilmaa.

Ei-katolilaisen ja ei-uskovaisen silmissä kaikki on tietenkin kummaa, joskin mielenkiintoista.

Itse en kaipaa väkijoukkoihin rukoilemaan kimpassa. Hiljennyn yksin vaikka omalla pihalla. Yhtenä lämpimänä iltana menin astiat tiskattuamme ulos ja istuuduin puutarhatuoliin koirien mennessä narskuttamaan nappuloitaan. Katselin tummansiniseksi pimentyneelle taivaalle, jota pitkin purjehti hiljalleen vaaleita hahtuvaisia pilviä. Sellaisia, jotka näyttävät pumpulista revityiltä. Niiden välissä näkyi pieni valopiste. Lentokone. Pian toinen. Sekin lentokone?

Ei. Yksi kerrallaan tähdet syttyivät taivaalle pilvenhattaroiden välisiin rakoihin. Yksi kerrallaan ilmestyi pieni pilkahdus toisista maailmoista, niistä tavoittamattomista, jotka ovat ihmiskunnan ulottumattomissa. Kaukana, silti läsnä, olemassa, muttei käsin kosketeltavissa. Emme voi kaikkea valloittaa, onneksi ei tarvitsekaan. Riittää kun ne osaa nähdä, ne valonpilkahdukset. Ei tarvitse mitään muuta tehdä kuin katsoa ja nähdä. 

Ei henkiseen hiljentymiseen muuta tarvita kuin pimenevä taivas ja muutama tähti. 


Näitä kuvia olen käyttänyt aiemminkin, mutta ne sopivat jotenkin aiheeseen. Ensi kerralla sitten tuoreita otoksia.